Olen havainnut maailmassa ongelman. Olen havainnut sen tiedotusvälineissä eli mediassa itsessään. Sillä onko muuta maailmaa taikka todellisuutta enää olemassa kuin se, jonka tiedonvälityksen kautta voimme havaita? Todellisuus on havaituksi tulemista ja tätä logiikkaa noudattaen median kautta välittyvä maailma on silloin todellisempi kuin yksittäisen ihmisen havainto. Mutta siis että ihan ongelma on jossain tässä kuviossa, joka siis liittyy tiedonvälityksen maailmaan. Medianmurhaaja nimenhän minä itselleni otin, mutta vain harvoin olen viime aikoina kiinnittänyt huomiotani mediaan, mutta nyt minun on kyseltävä aavistuksen sen rehellisyyden perään, mitä kukin väline katsoo aiheelliseksi noudattaa pysyäkseen väleissä Julkisensananneuvoston kanssa.
Kukin päätoimittaja valikoi lehtensä linjaan sopivat artikkelit, samoin kuin uutistuottaja poimii ne aiheet, jotka hänen välineensä on ihmisten tietoisuuteen nostava. Tällöin paljon valtaa keskittyy yhden ihmisen käsiin ja se on lopulta hänen maailmankuvansa avaruus, joka ratkaisee sen, mikä tieto tulee välitetyksi ja mikä on jonkun toisen ongelma. Yleisö luonnollisestikin valitsee kanavansa omien mieltymystensä mukaan ja heille vastuullinen on myös henkilö, joka päättää kanavansa sisällöt. Tavallaan kadehdin jonkun Pauli Aalto-Setälän asemaa, koska hänen lehtensä kertoo asioista laajalla kirjolla, maalaten monella värillä, mutta ongelmia on siinäkin paratiisissa. Iltapäivälehti tai toinen niistä, joita tässä maassa luetaan edustaa melko isoa osaa siitä journalismista, mitä yksittäinen ihminen ehtii tutkia kiireisen päivänsä aikana ja siksi on hienoa, että mennään aiheisiin sisään hehtaaripyssyllä ja kansien väliin päätyy elämän suuri kirjo kuin Tallinnan aukiolla vaeltavan hylkiön viikon ruokalista oksennettuna Ruska-pullon jälkeisessä pahoinvoinnissa. Omien jalkojen juureen, sen oman penkin viereen, vanhassa tutussa paikassa, kaiken maailman katseltavana. Mutta se juuri on se ongelma iltapäivälehdillä, että heillä tarve hätkähdyttää ja pysäyttää alkaa olla niin suuri, että sn paineessa todellisuus ja rehellisyys on saanut kyytiä heti Journalistin ohjeiden jälkeen. Ja nettiversioissa jos missä näkee sen journalistisen otteen tappion kaikkein parhaimmin.
Minulle itselleni opetettiin, että itse artikkelin sisällön tulee vastata otsikkoa ja ingressiä, se oli kirjattuna niihin journalistin ohjeisiin, joita JSN silloin vaali tavallaan kulmakivenä hyvälle toimittamiselle. Tässä blogissa olen pyrkinyt noudattamaan tätä sovinnaista tapaa, mutta olen ottanut siihen tiettyjä vapauksia ja assosioinut otsikot ja blogin sisällön melko vapaalla otteella. Mutta yhteys on siitä huolimatta olemassa. Voisi jopa sanoa, että se on kategorista. Mutta aivan sama ei ole tilanne iltapäivälehdellä tai edes sinne päin useinkaan. Tosin heillä nyt sitten ongelmana on tavallaan myös luottamuspula lukijoiden taholta. Kaikki seikkoja, jotka toki ovat vähänkään valveutuneemman lukijan tiedossa. Jokainen joskus vähän kiroilee sitä, miten luotettavaa roskaa iltapäivälehti on. Täysin toisenlaisen ongelman kanssa painiskelevat ne julkaisut, jotka pyrkivät määrittelemään ympäröivän maailman tietynlaiseksi. Heidän ongelmansa ei niinkään ole rehellisyyden puute vaan se, että todellisuuden tulee näyttää tietynlaiselta huolimatta tosiseikoista.
Tai pikemminkin ehkä niin, että näissä julkaisuissa lukijaa on ajateltu niin pitkälle, että heidän maailmankuvaansa sopimatonta materiaalia ei voida julkaista, vaikka faktat sitä tukisivatkin. Äärimmillään tätä edustavat kaikki liirumlaarum-julkaisut miestenlehdistä Trendiin. Niiden maailmankuva vain ei siedä soraääniä. Toki on paljon muitakin julkaisuja, joidenka maailma on kapea. Tällaisia edustavat tietenkin tavalla taikka toisella aatteelliset lehdet ja sellaiset tahot, jotka tahtovat maailmaan suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa ja kaikkea.
Mutta näillä tahoilla on omat kipukohtansa. Heidän vankkumattomiin kannattajiinsa kuuluu (oletettavasti hipstereitä) ihmisiä, jotka oman paheksuntansa ja oikeamielisyytensä johdattamana ryhtyvät äärimmäisiin tekoihin. Tai sellaisen yrityksiin. Iltalehti uutisoi, että Prisman verkkokauppaa olivat alkaneet boikotoimaan, koska siellä oli myynnissä jokin teos, joka oli tarkoitettu homoudesta parantumiseen tai muuhun sellaiseen. No tällöinhän oikeamielinen kansalainen suivaantuu, kun tällaista materiaalia tarjotaan luettavaksi ja ryhtyy toimiin. Tulee mieleen se tapaus kun ei niin kauhean kauan sitten lestadiolaisten keskuudessa kehottivat boikotoimaan Kalevaa, joka oli mennyt uutisoimaan lestadiolaispiireissä ilmenneistä pedofiliatapauksista. Kyllähän tämä vähän sen ja tuon varassa on, onko sananvapaus sittenkään ihan universaalia. Varsinkin sitä pitäisi miettiä, että keitä sen tulisi koskea. Tulisiko vääriä ja typeriäkin mielipiteitä sallia vai voisiko ne vaientaa pyrkimällä vaikuttamaan asioihin?
Puuttumatta mihinkään yksityiskohtiin tämän enempää, niin sehän tässä alkuunsa siis huolestutti, että ihmisten näkökulmat kapeutuvat jokseenkin, kun ei enää hirveästi suvaita vastakkaista mielipidettä. Eikä sellaiseen ole edes kohta tarvetta, kun voidaan määritellä poliittisesti korrekti ilmaisun normi ja siitä poikkeamiset joko vaietaan kokonaan tai laitetaan ruotuun muilla keinoin. Itse yritin kommentoida Iltalehden blogeissa Jaana Pelkosen uusinta, mutta eivät sitten antaneet minun sanoilleni arvoa. Yhtään kirosanaa ei ollut mukaan eksynyt, eikä mitään alatyylistä. Viestini Jaanalle kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Sinä se olet aina niin iloisen pihalla maailman menosta.” Mutta tällaisella kommentilla ei sitten ollut sijaa syystä taikka toisesta. Toiseen kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti