Kaupallinen historiattomuus

Katselin aamuna muutamana Voicen Retro nimistä ohjelmaa, koska se tuntui kiinnostavammalta vaihtoehdolta kuin Huomenta Suomi. Odotusarvoisesti kai täten nimetyltä ohjelmalta voisi odottaa musiikkia, joka on puhutellut ihmisiä jo sukupolvia sitten, joten tyrmistyttävää oli nähdä jotain James Bluntin 1973 tai Haloo Helsingin Haloo Helsinki tapaisia biisejä. Puhumattakaan jo ilmestyessään kamalasta OutKastin Hey Yasta. Mutta selittääkö se, että kanava ja sen ohjelma on suunnattu pissis-sukupolvelle, ettei niiden tarvitse saatana tietää mitään maailmasta, joka oli ennen Justin Bieberin syntymää.

Kaupalliselta kannalta maailmaa ei ollut olemassa kovin kauan sitten. Ei ainakaan ole helppoa lähteä omimaan mitään sellaista, mikä on jo antanut oman leimansa jollekin aatteelliselle tai liikehdinnälle, joka ei ole suostunut myymään mitään kertakäyttöistä romua. Kuten suurin osa musiikista nykyaikana. Musiikki itsessään on kertakäyttöistä ja se on helposti siirrettävissä toimintaan, jonka tarkoitusperät ovat puhtaasti kaupalliset ja tähtäävät kulutuksen maksimointiin heikkolaatuisen tavaran tuottamisella. Ja hyvin valitettavalla tavalla tämä koskee muitakin taidemuotoja ja niiden levityskanavia.

Jos esimerkiksi mietitään jotain Suomalaista Kirjakauppaa, ei sen toiminnalla ole enää suurtakaan yhteyttä kirjallisuuden tai ainakaan klassikkokirjallisuuden kanssa. Vierailin tässä hiljattain Kampin Suomalaisessa ja sain erinäisiä itselleni uusia sairauden oireita, kun huomasin, että Filosofia nimikkeen alla myytiin kaikkea Puun alle kusemisesta ennustamisesta, Ben Furmanin paskakirjoihin ja vain satunnaisesti sellaisia kirjoja, jotka jossain oikeassa yhteydessä voitaisiin hyväksyä filosofian alaan viittaaviksi. Ja heidän valikoimansa noin muutenkin on uskomattoman köyhä. Siis hävettävä suorastaan, jos olisin palkollisena heillä. Pikemminkin koko myymälästä tuli mieleen joku kirjojen R-Kioski, jossa myydään sitä kirjaa, mikä viikon myyvin kirja on ja lisäksi muistitikkua ja paperitavaraa niin kuin perustiimareissa tapana on.

Ilmiön voi havaita toki musiikin ja elokuvien myynnissäkin Anttilan Top Tenissä, mutta ei sentään yhtä luokattoman heikkona valikoimana. Top Ten sentään myy alennuserissä hyvin laajalti elokuvia ja levyjä, jotka eivät ole enää ihan tätä päivää. Mutta on tosiasia, ettei määräävässä markkina-asemassa olevia kiinnosta tippaakaan se, mitä marginaalissa tapahtuu. Ja tämä näkyy jatkuvasti kapenevina valinnan mahdollisuuksina. Jossain Helsingin ulkopuolella ei juurikaan ole pieniä liikkeitä, jotka mielellään myyvät kaikkea muuta kuin popkulttuurin tiimariroskaa. Jos kirjoja, musiikkia tai elokuvia tahtoo ostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, on melkeinpä varminta kääntyä antikvariaattien puoleen. Sammakon kirjakauppaa kun ei ole saatu aivan joka niemeen ja notkelmaan, vaikka pitäisi. Pitäisi melkeinpä jonkin kulttuuria edistävän asetuksen nojalla. Sen lisäksi että antikvariaateissa historia kohtaa aidon valikoiman ja valinnan mahdollisuuden, on niissä myös asiansa tuntevaa palvelua. Ja nykyistenkin kuntien alueella tämän kaltaisen palvelun tarjoajia riittää huomattavan paljon. Pienen yrittäjän elinehto on oman kenttänsä tuntemus, eikä yksinkertaisella tietämättömyydellä ja ammattitaidon puutteella kovin suuria esityksiä anna Suomalainenkaan. Anttilan laaja valikoima vielä toistaiseksi pitää heidät omassa henkilökohtaisessa Top Tenissäni. Vaikka täytyykin myöntää, että sorrun ostamaan elokuvia netissä, niin kyllä etsimisen ja löytämisen riemu vielä useita satoja vuosia saa minut astumaan Top Tenin ovesta sisään.

HIPSTERIT - HARMITTOMAT HÖLMÖT JA RASITTAVAT KUSIPÄÄT

Näitä oikeamielisiä pesii työpaikkani naapurissa Rööperin rajamailla ja olen tehnyt heistä erinäisiä havaintoja, joihin perustan seuraavan kirjoitukseni. Kun itse olin nuorempi kuin nyt oli minulla, ja lukemattomilla muilla, tapana pukeutua flanellipaitoihin ja rikkinäisiin farkkuihin ja olla muutenkin sen näköinen, että vastaantulijan saattoi olla vaikeaa päätellä olinko pultsari vai narkkari. Se oli silloin trendi ja sen hyvin pitkälti oli synnyttänyt grunge, viimeinen yritys yhteiskulttuurin luomiseksi tässä maailmassa. Nykyään meillä onkin hipsterit, mikä tietenkin on trendikästä j siihen liittyy suuria kuvitelmia omasta erinomaisuudesta ja kaikesta. Ulkonäöllisesti he ovat vähemmän vastenmielisen näköisiä kuin itse olin mainitsemassani nuoruudessa tai vielä tänä päivänäkään, mutta selkeästi erottuvia suuntauksia univormun muodostumiseen heidänkin piirissään on. On se hattu, jonka Justin Timberlake teki suosituksi kymmenisen vuotta sitten ja on silmälasit, jotka eivät ole huomaamattomat, lyhythihainen ruutupaita näin kesällä ja kaikenlaista rumaa ja kierrätettyä puvuista ylijäänyttä materiaalia. Tässä siis miehinen puoli pukeutumiskoodia. Tytöt pukeutuvat vähemmän hassunkurisesti ja yleensäkin vähemmän. Ja siihen tämä lokeroitavuus sitten oikeastaan hipstereiden osalta loppuukin.

Ei ole olemassa mitään ideologiaa, aatetta tai kulttuuria, joka kokoaisi nämä ihmiset saman lipun alle. On vain termi: hipsteri. Joka sekin on aika hirveä keksintö jonkun puupäisen median edustajan ollut ottaa käyttöön. Ensimmäisen kerran hipstereistä nimittäin kai puhuttiin jo 50-luvulla valistuneessa maailmassa ja tuolloista käyttöä kai kuvailisi parhaiten aallon harjalla ratsastaminen, koska se liitettiin uusien asioiden vainuamiseen. Nykypäivän hipstereissä ei ole mitään erityisen omaperäistä. Kierrättäminen on jo jonkin aikaa ollut kova juttu, eikä se ympäristötekona ole muuta kuin hyvä paikka UFF:lle. Satuin nimittäin lauantaina töistä lähtiessäni törmäänään ko. liikkeeseen, joka oli siinä välittömässä läheisyydessä. Kuin tilauksesta. Omista vaatteistani huomattava osa on ollut kirpputoriaarteita siitä lähtien, kun ylipäätään aloin vaatteeni itse hankkimaan. Mutta Roban Uffi oli oikea aarreaitta niille, jotka hipsterivaatteita haluavat ja asiakaskunta sen mukaista. Onhan siinä ympäristössä hengailu toki muutenkin melkoisen trendikästä. Kalliolla on vielä omat kannattajansa, mutta itse olisin valmis kääntämään jo lehteä tämän asian suhteen.

Sekava määrä sekalaisten aatteiden kannattamista liittyy nykyaikaisten hipstereiden toimintaan, mutta pragmaattisuus ei kuulu heidän sanavarastoonsa. Vaikka epäilenkin syvästi, että jo mainitsemani hipsterit eivät välttämättä osaa lukea, joten heidän osaltaan sanavaraston kuuluminen sanavarastoon olisi jo iso juttu. Mutta he siis aamulla täräyttivät isohkon pakettiauton parkkiin puoliksi jalkakäytävälle. Tällöin siitä puolet jäi myös ajoväylälle ja ratikkakiskojen tukkeeksi. Kun nämä tyypit kaikessa rauhassa kanniskelivat kitaralaukkujaan ja muuta tarpeistoa ulos autosta ja ylös kerrokseen, he samalla tukkivat julkisenliikenteen ja yksityisten kävelijöiden ja pyöräilijöiden mahdollisuudet liikkua. Yksityisautoilua en itsekään juuri arvosta, mutta jos ihminen vannoo ympäristöasioiden nimeen, voisi olla suotavaa opetella parkkeeraamaan siten, ettei luontoa kunnioittavakin liikenne esty. Ehkä vain sen vuoksi, että lauma on liian laiskaa ja krapulassa kävelemään soittimiensa kanssa muutaman metrin. Mutta ehkäpä hipster on houkuttelevampi nimi liikkeelle kuin Pappa-betalar-uusavuttomat..

Monille kolumnisteille ja bloggaajille on tullut kyllä uskomattoman suuri tarve löytää hipstereistä jotakin ääliömäistä ja halveksuttavaa. En täysin sulata sellaistakaan toimintaa, koska se on vain halpahintaista kirjoittelua, johon jokainen arvonsa tunteva sukupolvi syyllistyy, voidakseen tuntea itsensä seuraavaa paremmaksi. Mutta kyllä siinä vinha perä on silti, mitä esimerkiksi Jyrki Lehtola kirjoittelee. Jos aatteellisuutta olisi latten litkiminen ja luomuruoan tai Reilun kaupan banaanien ostaminen, olisi hipstereillä siis arvopohjakin. Mutta ensinnäkin Reilun kaupan banaanit ovat täyttä paskaa verrattuna Chiquitan vastaaviin ja luomuruoka. Voi jumalauta! Mitään tolkkua ei kai ole maksaa tuplahintaa tuotteesta, jonka valmistuksessa ei ole käytetty kemikaaleja. Jos vaatimuksena olisi kaiken ruoan tuottaminen luomuna, loppuisi meiltä viljelysmaa alta aikayksikön. Siksi vihaan ruokanatseja ja muita fasisteja, jotka lasken hipsterikastiin kuuluviksi. Se että omasta hyveellisyydestä täytyy tehdä niin iso numero, että se vaatii jumalauta tuotemerkin, se on farisealaista ja paskaa.

Ja vielä, ollakseen aitoa liikehdintää, olisi kai kyseisen ryhmän yksilöiden luotava ja tuotettava jotain uutta. Olen lueskellut Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen teosta U:n aurinko nousi lännestä ja tullut johtopäätökseen, että jokainen merkittävä ryhmä tuottaa itsestään jälkipolville jotain hyvääkin. Undergroundin ja monen muun osalta se on ollut luontevasti kaikenlaista kyldyyriä. Osa jopa hyvää sellaista. Ajatellaanpa sitten hippejä tai undergroundia tai punkkareita, kaikilla on ollut jotain sanottavaa sellaisella foorumilla, että se on jäänyt elämään. On ollut kaikkea kivaa musikaalista juttua ja runoutta, jopa kovien kansien väliin painettua kirjallisuutta. Hipsterit luovimmillaan taitavat olla töissä mainostoimistossa ja lämpimikseen soitella kitaraa jonkinlaisessa kokoonpanossa. Ei hirvittävän suurta mahdollisuutta ole sille, että syntyisi jokin tajunnan räjäyttävä banneri, joka vielä sadan vuoden päästäkin tulisi ihmisille mieleen, kun puhuttaisiin hipstereistä ja 2010-luvusta. Missä on suuri hipsterikirjailija? Kuten jo aiemmin ilmaisin, epäilen syvästi tämän kansanosan lukutaitoa ja minulla on sille vahvat perusteeni. Työskentelen siis kirjoja myyskennellen päivät pitkät hipstereiden pesimäalueen sisäpuolella ja heitä kulkee ohitse päivittäin. Ja paino siis ilmaisulla kulkea ohitse. Vain harvoin eksyy joku hiukan valveutuneempi yksilö kirjaostoksille ja silloinkin kiinnostuksen kohteena on kuvakirja. Ei sarjakuva vaan kirja joka sisältää kuvia, joita hipsteri tarvitsee johonkin proggikseen, kun graafinen suunnittelija teki oharit. Tämä johtaa minut myös epäilemään sitä seikkaa, ettei myöskään kuvataiteiden puolella ole odotettavissa mitään järisyttävää näiden ihmisten tiimoilta.

Ihmisoikeuksiin nämä tyypit kuitenkin suhtautuvat fanaattisesti, vaikkeivät ehkä osaakaan selittää miksi. Minäpä voin valaista asiaa osaltani: Koska se on vitun trendikästä! On oikeamielistä puolustaa romanikerjäläisten asemaa, koska vapaa liikkuvuus. On väärin teettää iPhonet lapsityövoimalla, koska se vain on. On asiallista närkästyä asioista, joista ei ole lainkaan perillä ja jakaa tämä tärkeä mielipide ystäviensä kanssa. Mahdollisesti facessa. Tämän johdosta tähän loppuun melkein täytyy lainata erästä suurta suomalaista ajattelijaa: ”Helvettiäkö te siellä päivittelette, tehkää jotain!” Se kenellä viisaus on selvittäköön lainauksen lähteen ja vain näin on hänellä mahdollisuus nähdä hipsteriyden aito olemus.

IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS

Ihmisoikeuksien julistus on hassu homma. Se vaatii uskoa ihmiseen ja se vaatii luottamusta ihmisyyteen. Joka siihen uskoo, luottaa ettei koskaan synny sellaista tilannetta, etteivät valtaapitävät välitä yhtäläisistä oikeuksista. Todellisuus nykyään on niin kaukana vuosikymmenten takaisesta ideaalista.

Syntymän hetkellä kaikilla vielä on sama arvo, mutta hyvin nopeasti toiset tekevät kaikkensa kohottaakseen omaa arvoaan ja kadottavat sen, mikä todella oli ihmisoikeuksien julistuksen alkuperäinen henki. Todellisuus tänään on kamppailua, eikä sitä voi kieltää kukaan, joka idealisminsa menettämisenkin uhalla pitää silmänsä auki. Alun perin totalitaarista yhteiskuntaa ja eriarvoisuutta vastaan tarkoitettu julistus otettiin vakavasti ja otettiin Suomessakin ideaaliksi yhteiskunnan rakentamisessa. Jossain vaiheessa vain unohtui sopivasti muutama artikla, jotka eivät enää tukeneet mielivallasta valtiomuodon tehneiden toimia. Vai huvikseenko tekstin loppuun laitettiin viimeinen eli 30. artikla:

Mitään tässä julistuksessa ei saa tulkita niin, että valtio, ryhmä tai yksityinen henkilö voi sen perusteella katsoa oikeudekseen tehdä sellaista, mikä voisi hävittää tässä määriteltyjä oikeuksia ja vapauksia.

Jos nyt otetaan esimerkiksi sitten vaikka 12. artikla, jossa mm. todetaan heti alkuunsa, että älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään. Sen jälkeen kun syyskuussa 2001 tapahtui mitä tapahtui, tämä kohta julistuksesta joutui hukkaan. Ensin USA:ssa ja hyvin pian kaikkialla muuallakin ja koska olen suomalainen palaan aina lopulta Suomen oloihin. Yksityiselämän alueelle puuttumista pyritään perustelemaan milloin milläkin tervehenkiseksi katsottavalla seikalla, jonka katsotaan olevan riittävän tärkeä oikeuksien kaventamiseksi. Erityisesti nykyisessä hallituksessa sisäministeri, sosiaali- ja terveysministeri sekä peruspalveluministeri ovat katsoneet asialliseksi polkea kaikkea yksilönvapauden alueella olevaa, jotta saisivat itse ajamansa linjauksen läpi olipa se miten mielipuolinen tai mielivaltainen hyvänsä. Mutta heidänkin toimintansa herättää onneksi kysymyksiä, joihin he tosin itse päättäväisesti jättävät vastaamatta. Mutta tässä muutamia, joita itse olen miettinyt kohtuullisen hiljattain:

Onko todellakin kansanterveyden vihollinen numero yksi se, että naapuri polttaa tupakkaa omalla parvekkeellaan?

Vaikka kirkko onkin vain äärettömän vastenmielinen laitos, niin miksi on mahdotonta ajatella, että kaikilla sitä haluavilla olisi mahdollisuus saada avioliitolleen VALTIONKIRKON siunaus?

Miksi ne ihmishenget, jotka pystyttäisiin säästämään alkoholilakia tiukentamalla ovat niin paljon arvokkaampia kuin ne ihmishenget, jotka pystyttäisiin pelastamaan mielenterveyspalveluihin panostamalla?

Eikö ihan varmasti seksuaalirikoksiin toistuvasti syyllistyviä voitaisi rangaista asteikon kovimmilla rangaistuksilla, ellei haluta nähdä kansalaisten oikeustajun murenemista ja omankädenoikeutta? Varsinkin kun kansan parissa liikkuu huhuja siitä, että tämän sortin rikolliset ällistyttävän usein kuuluisivat ereihin etnisiin ryhmiin kuin he itse, saattaisi olla paikallaan kaikenlaisen kaunaisuuden vähentämiseksi, että tästä asiasta ei olisi niin vaikea julkisesti keskustella ja jopa tehdä päätöksiä.

Miksi laillinen aseen hallussapito tekee ihmisestä automaattisesti turvallisuusriskin, mutta luvattomasta aseen hallussapidosta ei juurikaan uikuteta ikään kuin se sinällään ei olisi rikollista?

PITKÄ HILJAISUUS

On kulunut kuukausia siitä, kun viimeksi kerroin totuuksia täällä, mutta syy ei suinkaan ole ollut siinä, etteikö vittumaisuuksia tapahtuisi kaiken aikaa ja etteivätkö asiat aiheuttaisi minussa jatkuvaa ahdistusta. Puoli vuotta olen vain seurannut maailman menoa ja siihen aikaan on mahtunut paljon. Puolustusvoimien totaalinen alasajo on suoritettu Ottawan sopimuksen allekirjoittamisella ja sen jälkeen vielä vähän leikkaamalla. Toivottavasti näihin hölmöilyihin osallistuneet ihmiset ovat muistaneet onnitella itseään, kun venäläinen kenu tuli paikan päälle kukkoilemaan ja muistuttamaan keitä naapurissa asuukaan. Kaikkien saatanan tunareiden on täytynyt oikeasti repiä turpaansa siitä, miten hienoja ihmisiä täällä ollaankaan, kun kielletään jalkaväkimiinat, jotka nyt kuitenkin ovat edullisin vaihtoehto puolustukselle. Kyllä varmasti raajoja menettäneet afrikkalaislapset nyt tuntevat olevansa tärkeitä, kun Suomessa luovutaan uskottavasta puolustuksesta ja ollaan niin saatanan polleita omasta edistyksellisyydestä. Kukaan ei halua sotaa ja Tao Te Chingissäkin todetaan, että aseet ovat huolestuttavia työvälineitä, eikä kenenkään tulisi haluta olla niiden kanssa tekemisissä. Mutta kai terveen järjen tulisi ajaa edelle paksukalloisimmankin pasifistin ajattelussa. Odottamattomaan tulisi varautua silloinkin, kun ei ole syytä uskoa sen mahdollisuuteen. Ennen kuin talvisota alkoi oli puolustusvoimailijoiden tilanne hyvinkin pitkälti sama kuin nyt ja seurauksena oli isohko rähinä, jossa kättä pidempää oli tarjolla vasta, kun ryhdyttiin kekseliäiksi ja kun se alkoi olla pikkasen myöhäistä. En tiedä onnistuisiko talvisodan kaltainen puolustautuminen enää nykyaikana, enkä nyt tarkoita pelkästään sitä, missä jamassa sodankäynnin välineet ovat verrattuna mahdolliseen vastustajaan. Tarkoitan sitä, että löytyisikö vuonna 2012 puolustustahtoa, joka ajaisi ihmiset ylittämään itsensä yksilöinä tai kansakuntana tämän maan puolesta.

Itse kävin armeijan jo kauan kauan sitten, kun maailma oli vielä kovin erilainen. Armeija teki minusta itsestäni pasifistin, koska kokemukseni sen talon sisällä eivät olleet omiaan tukemaan käsitystä ”miesten koulusta”. Instituutio joka pyrki lannistamaan vahvat yksilöt ja arvosti sääntöjen pilkun tarkkaa noudattamista tuotti ainoastaan valittamaan kykeneviä velliperseitä, jotka olisivat olleet liian peloissaan toimimaan millään tavalla todellista väkivaltaa kohdatessaan. Jokainen armeijan käynyt oppi vain sen, että jollekin ylemmälle itkemällä saattoi asioita edistää paremmin kuin ottamalla vastuun omasta itsestään ja tekemällä asioille jotain itse. Pakotteet ja rangaistukset pitivät huolen siitä, ettei kyseinen laitos tuottanut muuta kuin rattaita yhteiskunnan koneistoon. Mutta puolustustahtoon palatakseni. Silloin oli omalla kohdallani tämän tahdon kanssa vähä fifty - fifty. Armeija itsessään söi tätä voimavaraa minusta, mutta silloin näin suomalaisessa yhteiskunnassa asioita, jotka olivat itseäni arvokkaampia. Asioita joiden edestä olisin ollut valmis kuolemaan. Ihmisillä oli silloin vapauksia (ja nyt puhun 90-luvun puolivälistä) ja itsemääräämisoikeutta. Yhdenkään vallanpitäjän mieleen ei olisi tullut esittää ihmisten omalla parvekkeella tapahtuvalle tupakoinnille rajoituksia. Virkamiestä joka olisi vaatinut ihmisten iltamenojen rajoittamista poliisin toiminnan helpottamiseksi olisi katsottu kieroon jo työpaikallakin. Kaiken kaikkiaan oli olemassa ihanteita, joita ei oltu valmiita uhraamaan, koska ne olivat jollain tavalla perusjuttuja eri tavalla kuin nykyään eivät ole.

Tänä päivänä meillä on lainsäädäntökoneisto, joka ei enää usko keskustelevaan demokratiaan vaan sanelemiseen. Jos tänä päivänä pitäisi päättää EU:hun liittymisestä, alistettaisiinko sitä kansanäänestykseen? Ylipäätään niin pientä asiaa ei ole olemassakaan, etteikö sisäministeri, sosiaali- ja terveysministeri tai peruspalveluministeri olisi ratkaisemassa siihen liittyvää ongelmaa täyskiellolla tai jollain pakolla. Itse en näe paljoakaan sellaista tässä yhteiskuntamallissa, jonka tähden olisin valmis laittamaan henkeni alttiiksi. Tämän ajan ihmisten toisistaan välittäminen on tehty kertakaikkisen mahdottomaksi pelottelemalla ja luomalla uhkakuvia, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Tällä on pyritty turvallisuuden lisäämiseen. Kuinka moni tunteekaan olonsa turvalliseksi tietäessään, että tusinoittain valvontakameroita kuvaa hänen liikkeitään keskustassa. Eli joutuessaan rikoksen uhriksi ihminen voi luottaa siihen, että rikos tallentuu videona. Sitä montako rikosta tällä tavoin voidaan ehkäistä ei kai kukaan pysähdy miettimään. Valvonnan lisääminen ei kai merkittävästi ole vähentänyt raiskauksien tai murhien määrää, mutta jos julkisten varojen käyttöä viitsittäisiin seurata yhtään tarkemmin saattaisi jokunen talousrikos jäädä tekemättä. Kai. Mutta kun tämän hetkisessä eduskunnassa istuu lukuisia tappeja, jotka ovat saaneet tuomion rikoksesta tai odottelevat, että tuomio saa lainvoiman, en usko, että tähän asiaan on ihan lähiaikoina tulossa muutosta. Enkä usko siihenkään, että rikoksia yritettäisiin jatkossakaan ehkäistä sillä, että niistä seuraisi jonkinlainen O I K E A rangaistus. Kun maata johtavat tahot ovat korruptoituneita ja valehtelevia paskiaisia, jotka paskat nakkaavat oikeasta välittämisestä, on kai turha odottaa ihan pian muutosta siihenkään, miten ihmiset ylipäätään toimisivat oikeamielisemmin. Siinä saa kristillisen vakaumuksen omaava sisäministeri ihan vapaasti nalkuttaa keskikaljan alkoholiprosentista, kun tapahtuu perhesurmia ja muuta isoa pahaa. Laittaa sillai mukavasti perspektiiviä arvomaailmalle sellainen välittäminen saatana. I´m back!