Lööppibehaviorismi

Demokratian suurin ongelma on se, ettei sitä saa kritisoida leimautumatta vähintäänkin fasistiksi. Luultavasti joitain uudempiakin termejä on matkan varrella keksitty niiden toimesta, joiden käsitykseen vapaudesta ei sisälly kritiikki vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan, mutta fasisti on mukavan perinteikäs ja kaiken vastaväittämisen tyhjäksi tekevä "helppo" käsite. Napakka kuin natsi, mutta paljon mukavamman kuuloinen, kun siinä on äf-kirjain, niin kuin kaikissa oikeasti fiksuissa sanoissa kuuluu olla. Tähän samaan teemaan liittyy demokratian se ongelma, että se on ulotettu koskemaan myös idiootteja, jotka nyt kuitenkin ovat enemmistöryhmä.

Juuri idiootit ovat se ryhmä, joka osoittaa parhaiten ihmisen poliittisen muistin ja käsityskyvyn rajallisuuden. Ajatellaan nyt vaikka Ilkka Kanervaa. Kuka oikea työnantaja palkkaisi vastuulliseen työhön tyypin, joka on osoittanut olevansa perso pienelle ja isommallekin taivuttelulle, jos siihen liittyy rahallinen avustus. Se mitä kansanmies Ike on tehnyt työnsä ulkopuolella on kai parhaimmin kirjattu iltapäivälehtiin ja se on kansanedustajan työn kannalta oikeastaan sivuseikka, mutta sopivasti kääntämässä huomiota siitä, miten luotettava henkilö kansanmies on. Vai onko? Onko kuitenkin mahdollista päätellä jotain ihmisestä hänestä kirjoitettavien juttujen perusteella? Tätä voisi kai kutsua lööppibehaviorismiksi, koska lopultakin äänestäjän käsitys äänestettävästä muodostuu juurikin tämän toiminnasta dokumentoidun kautta En jaksa edes muistella mitä kaikkea pientä kansanmies Iken julkiseen toimintaan on kuulunut, mutta ensimmäistäkään saavutusta hänen työhistoriastaan en löydä. Eikä ministerin salkkua voi enää nykyään laskea oikeaksi meriitiksi, koska viimeistään Maria Guzenina-Richardsonin ja Päivi Räsäsen tähän astinen ministerinä tekemä työ osoittaa, että sillä ei ole mitään tekemistä kansasta välittämisen kanssa. Järjestä puhumisen saattoi lopettaa tämän bloggauksen ensimmäisen lauseen jälkeen, joten en ota sitä esiin tässä yhteydessä.

Mutta olisiko voinut käydä niin, että ellei Sauli Niinistöä olisi valittu presidentiksi, olisi tarvittu vain hyvin vähän tietoa Elina Kiikon karppauksesta ja meillä olisi ollut oikeasti jännittävä vaalitaisto kahden kansanmiehen ja yhden mörököllin välillä? Valitettavaa nimittäin on, että ainoalla oikeasti humaanilla ja järkevällä ehdokkaalla Pekka Haavistolla ei tule olemaan mitään jakoa tulevissa vaaleissa. Luultavasti Tarja Halonen tulee jäämään historiaan viimeisenä presidenttinä, jonka valtaoikeuksia ei olisi ollut kansan edun nimissä tarpeellista kaventaa. Ihan oikeasti tässä voisi olla paikka protestiäänelle, koska Keminmaalta voisi lopultakin tulla presidentti. Ja onhan Peter Franzén nyt kuitenkin edustava heppu.

"Toimitettua" paskaa

Oli vielä elokuu ja päivä oli 25. kun Iltalehden viihdeuutinen todella sattui silmään. Sielläpä ihan pokerilla nimittäin väitettiin Martina Aitolehden toimesta, että hän olisi viikon päästä kyseistä päivästä osallistumassa Metropolia AMK:n pääsykokeisiin sisustussuunnittelijalinjalle. Koska itse olin silmäillyt syksyn yhteishakua sillä silmällä, tiesin koko jutun olevan alusta loppuun täyttä paskaa. Ensinnäkään yhteishaku ei vielä siinä vaiheessa ollut edes alkanut ja toisekseen Metropoliassa ei ollut syksyllä hakuvaihtoehtona sisustussuunnittelua, joten mihin jumalauta tämä ylisanoja tursuava pilipali kirjoitelma perustui? Ei ainakaan sen kirjoittajan Markku Virkkalan toimitustyöhön. Siis sikäli kuin itse joskus ymmärsin journalismin kurssilla sanaakaan opetuksesta, niin siellä puhuttiin mm. lähdekriittisyydestä. Faktojen tarkistaminen myös vaihtoehtoisista lähteistä osoittaa ammattitaitoa, sanottiin. Meillä oli jopa kerran Seppo Huhta kertomassa tarinaa kuinka oli nuorena ja innokkaana kesätoimittajana tullut kerran kavereidensa kusettamaksi ja julkaissut perättömän jutun ilman sen kummempia tutkailuja. Ja hän kertoi ottaneensa kerrasta opikseen. Onko siis Markku Virkkala ammattitaidoton vai vain hyväuskoinen hölmö, joka ei opi virheistä?

Nykyään tuntuu olevan vallalla tehdä toimittajan työtä täydellisellä välinpitämättömyydellä. Tämä Markku Virkkalan kirjoitelma Aitolehden Ämmän suuruusharhoista on tietenkin vain yksi esimerkki leväperäisestä asioiden hoitamisesta. Maikkarin viihdeuutisten puolelta löytyy Jari Kupiainen, joka on puolen tämän maan turhakkeista luottokynäilijä. Ja hän se vasta osaa jumalauta. Ihan kakistelematta nielee Jari poitsu kaiken paskan, mitä vaikkapa patologisena valehtelijana tunnettu Tuksu keksii luetella. Ei minkään sorttista kritiikkiä esiinny silloinkaan, kun Vesa Keskinen on pirautellut ja keksaissut jotain uutta tarinoitavaa. Edes kunnianastaisessa tilassa annetut lausunnot eivät jää häneltä julkaisematta.

Mutta viihde nyt tietenkin on roskaa. Jos joku oikea toimittaja tekisi työnsä yhtä huonosti, saattaisi sillä olla oikeita seurauksiakin. Itse olen kiinnostunut roskasta ja jonkinlaisena keräilyharrastuksena minulla on roskajulkkisten hengentuotokset Tony Halmeen sinkuista Mikkosten maailma DVD-boksiin. Ja siihen väliin mahtuu Susan Kurosen Pääministerin morsianta ja muuta viihdyttävää liirumlaarumia sieltä sun täältä. Siksi minusta siis myös on hauskaa lukea tyhjäpäiden edesottamuksista. Toisinaan häpeillen, koska onhan heikkolahjaisille nauramisessa jotain sangen rumaa, mutta yleensä kuitenkin vain uteliaana. Mutta uteliaisuutta tietysti herättää sekin (jos siis asiaa pysähtyy miettimään), että miksi joku julkaisee turhisten suodattamatonta valehtelua lähes lukutaidottomille ihmisille. Ketä kusetetaan silloin kaikkein eniten ja minkä korkeamman hyvän saavuttamiseksi?

Start Me Up

Ja näin aloitin blogini aamuna, jolloin kissat eivät nukkuneet. Enkä näin ollen minäkään. Aamuyön tunteina mielessä pyörii lauma ajatuksia, jotka tahdon tallentaa vaikka nyt sitten tällä tavoin. Aamuyön tunteina on helppoa olla mediakriittinen ja kärjistää ajatuksensa toistaiseksi tuntemattomaan muotoon. Olkoon se muoto tästä lähtien Mediamurhaaja blogi. Asioita joihin tulen palaamaan ovat ainakin ihmisten medialukutaidottomuus ja kaikki se turha paska, mistä joku vain ikinä keksii varmuuden vuoksi loukkaantua. David Lynch on sanonut, että poliittinen korrektius on Saatanan keksintö sananvapautta vastaan ja tämän sanomisesta on jo aikaa, mutta uskomattoman oikeassa näytti Daavid-setä olleen jo 90-luvulla.

Silloin ei tiettävästi kukaan osannut edes kuvitella miten mielettömiin suorituksiin ammattimielenpahoittajat kykenisivät vaikkapa vuonna 2011, vaikkapa sitten ihan jääkiekosta puhuttaessa. Sitä nimittäin pidän kansakunnan tilaa hyvin kuvaavana, että kun meille Kiekkoleijonissa oli keväällä maailmanmestaruuden myötä syntymässä jotain kansallissankaruuteen viittaavaa, keksi sama kansa aivan uusia tapoja vyönallelyömisessä ja sankarin nöyryyttämisessä. Ihmekös tuo jos samat tyypit sitten olivat äänestäneet eduskuntavaaleissakin päin persettä. Eikä niidenkään vaalien alla, aikana tai jälkeen voitu mistään asiasta keskustella ilman, että joku oikeamielinen (puoluekantaan katsomatta) oli saman tien nillittämässä jotain aivan mielipuolista tuubaa. Hetkellisesti vaikutti siltä, että oli täysin yhdentekevää kenen suvaitsemattomuus lopulta pääsisi voitolle, mutta täysin ilmeistä on, että terve järki ei missään vaiheessa saanut edes mahdollisuutta. Parempi olisi, jos suomalaiset jatkossa keskittyisivät äänestämään pelkästään Idolsin voittajaa, joka sinänsä on kyllä painoarvoltaan merkittävämpi äänestystulos kuin vaikkapa tulevien presidentinvaalien tulos. Demokratian piirteisiinhän kuuluu, että voittaja on taputeltu jo ennen ehdokkuuden varmistumista, vaikka tietona on sekin, ettei sillä uudella ole mitään virkaa.