Luin Erkki Aurejärven kirjan Tupakkateollisuuden kuolemankauppiaat suurella mielenkiinnolla, koska entuudestaan tiesin hänen olleen lakimiehistössä Suomessa käydyissä tupakkaoikeudenkäynneissä. No sanotaanko, että aloitin kirja lukemisen suuren innostuksen vallassa ja petyin huomattavankin nopeasti jankuttavaan ja itsekorosteiseen tyyliin.
Mitään uuttahan tällä kirjalla ei ollut tarjota. Se ei avannut silmiäni, se ei millään lailla herättänyt intoa keskustella tai vastustaa juurikaan mitään. Siksi voin vain ihmetellä sitä hölmöilyä, mitä tässä taannoin ilmeni asian tiimoilta, kun poliisia, siis Suomen poliisia jumalauta pyydettiin aloittamaan rikostutkintaa Lasse Lehtistä vastaan, koska hän oli joskus ollut tupakkapromoaja. Toki Aurejärven keräämästä materiaalista ilmenee seikkaperäisesti se, miten uskomatonta tuubaa mm. Lehtinen suolsi ilmoille niihin aikoihin, mutta valheellinen markkinointi on vähän toista kuin murhasta tai murhan yrityksestä syyttäminen. Eli melkoisen uskomatonta tuubaa tämmöinenkin ja vielä tohtorismieheltä. Kaksi seikkaa tekee tästä erityisen naurettavaa pelleilyä koko hommasta.
Ensinnäkin itse synnyin joskus 70-luvun puolenvälin paikkeilla ja lapsesta saakka saamani käsitys tupakoinnin vaaroista poikkeaa kokonaan siitä, mitä Aurejärvi kuvaa tapahtuneen silloin. Kaikkialla koulusta Mad-lehteen tuotiin esiin tupakan vaarat ja varmaan monissa muissakin yhteyksissä, joita en nyt muista ja 90-luvun alussa, kun Lasse Lehtinen siis sai pestin puhua tupakoinnin puolesta jo jokainen tiesi, että paskaahan sitä yritetään ihmisille syöttää. Niin kritiikitöntä tomppelia ei varmasti löytynyt, joka olisi uskonut tupakoinnin vaarojen vähättelyyn. Saati Lasse Lehtiseen. Mutta lopullisestihan Lasse Lehtisestä naurun aihe tuli vasta silloin kun hän sai pestin Haluatko Miljonääriksi ohjelmaan, mutta sekin on hiukan toinen asia. Tai ei oikeastaan, koska se juuri hyvinkin kuvastaa sitä, miten uskottavasta hahmosta oli tuolloin kyse. Vasta nyttemmin olen joissain yhteyksissä alkanut toisinaan pitämään Lehtistä paikoitellen jopa älykkäänä heppuna.
Toisekseen jos Aurejärvellä olisi tarkoitus hyökätä tupakkateollisuutta vastaan, niin miksi käydä jonkun Lasse Lehtisen kimppuun? Eikö tupakkatehtaissa nyt ole suurempia rikollisia koskaan ollut paikalla kuin melko harmittoman oloinen savolaisen näköinen jantteri. Kyllä tämä kirjan tekele ja kaikki viimeaikaiset hommelit melkein ennemmin antavat kuvan jostain henkilökohtaisesta tilien tasaamisesta ennemmin kuin siitä, että tässä tohtorismies nyt vilpittömästi yrittää saada toista oikeuden eteen, että kansa lopultakin saisi oikeutta Suomessa. Pikemminkin tulee sellainen vaikutelma kirjaa lukiessa, että on Lehtinen jättänyt jostain palveluksista maksamatta Aurejärvelle ja koska ovat luonteeltaan sen sorttisia, etteivät kestäisi päivänvaloa ja rikostutkinnan aloittamista, niin on pakko keksiä jokin muu riesa arkkivihollisen mieliharmiksi. Tai tällainen teoreettinen esimerkki itselle ainakin hiipii mieleen paremman ajankulun puutteessa.
Sitten on sekin hommeli tässä opuksessa, että kun se tyyppi (Aurejärvi) pyrkii koko saatanan ajan jo ennakolta katkaisemaan kärjen kaikelta mahdolliselta keskustelulta asian tiimoilta. Milloin sitä viittaillaan aika haparoiden ihmisten nikotiiniriippuvuuteen, jos joku tahtoo ihan tosissaan puhua sen puolesta, että tupakkaa on oikeastaan ihan kiva polttaa. Ja toinen asia, ettei Aurejärven mielestä mitenkään voida tupakan aiheuttamia haittoja verrata mihinkään muuhun tuotteeseen maailmassa. Äkkiä itselle tulee mieleen alkoholi kuitenkin. Alkoholi kaiketi aiheuttaa tässä maassa sankan joukon raatoja joka vuosi vai turhaanko Päivi Räsänen leukojaan louskuttaa siitäkin asiasta? Niin miten ei ole verrannollista viinan ja tupakan vaarat tässä maassa? Siksikö ei olisi, kun alkoholin valmistuksesta jääpi hiukka enempi tuloa maahan kuin tupakan valmistuksesta? Minä nyt henkilökohtaisella tasolla inhoan kaikkea kaiken rajoittamiseen tähtäävää politikointia, joten paskat tästä asiasta kaiketi.
Kun olin pieni oli minulla äitinä vittumainen, ylimielinen pikkuämmä, joka keksi rajoituksia kaikkeen. Yleensä vielä jollain mitä kummallisemmalla verukkeella, joka ei liittynyt oikeastaan yhtään mihinkään. Ei siis ihme, että tunnen lähes sisäsyntyistä vastenmielisyyttä kaikkia lääkintöhallituksia tai sosiaali- ja terveysministereitä (puhumattakaan sisäministereistä) kohtaan, jotka pyrkivät näpertelemään omituisia lakeja, joilla kavennetaan minun vapauttani. Nyt tähän samaan jengiin nykyään täytyy nostaa Erkki Aurejärvi. Tuomari, joka alkaa jakamaan oikeuden sijaan arvostelmia, on arveluttava. Koska sekin hiukan paistaa läpi, että Aurejärvi pitää työväenluokkaisia tyhminä ja oppimattomina ja tästä johtuu, että on tupakointi yleisempää juuri heidän parissaan. Mutta missäänhän tästä ei tietenkään ollut tilastoa ainakaan tässä kirjassa.
Vielä haluan huomauttaa, että missään vaiheessa elämääni en ole ollut tupakkateollisuuden palveluksessa tai saanut rahaa heidän taholtaan. Itse aloin polttamaan joskus 15 ikävuoden tienoilla tai sitä luokkaa, mutta jo sitä ennen olin syyllistynyt useisiin salakuljetusrikoksiin tuodessani tupakkaa ja sikareja maahan myyntitarkoituksessa ja omaan käyttöön. Muulla tavoin en milloinkaan ole saanut rahaa sen enempää tupakoinnin vastustajilta kuin puolustajiltakaan, joten näiltä osin katson olevani vilpitön ja puolueeton. Aurejärvi voi synnikseni laskea nikotiiniriippuvuuteni, joka sekään ei tosin ole sitä luokkaa, että sen johdosta tekisin hölmöjä. Tai edes kirjoittelisin puuta heinää.
Pamfletin tarkoitus ymmärtääkseni on herättää keskustelua, mutta tämä väsynyt tuomitsija ei vaan kerta kaikkiaan halua keskustella. Varmasti ihan OK asialla olisi, jos kohdistaisi kiukuttelunsa oikein ja olisi edes jotain kivaa uutta tuonut keskusteluun mukaan. Hölmölässä kun miettivät uusia lakeja tupakoijien kiusaksi, niin eihän tähän kirjaan voi edes siellä tarttua, kun ei siinä nyt mitään sellaista sisältöä ole, mikä ei olisi ollut aivan kaikkien tiedossa jo joitakin vuosikymmeniä. Ja tietty se umpimielisyys, millä kaikki vastaväitteet pyritään jo etukäteen kumoamaan.. No se oli oikeastaan kauhean humoristinen homma, koska sehän sitten kuitenkin herätti mielikuvan semmoisista fanaattisista tyypeistä. Vaikka sellaisista joita joskus natseiksi sanotaan.
tiistai 2. lokakuuta 2012
tiistai 21. elokuuta 2012
SANALLE VAPAUS JA PRISMA BOIKOTTIIN
Olen havainnut maailmassa ongelman. Olen havainnut sen tiedotusvälineissä eli mediassa itsessään. Sillä onko muuta maailmaa taikka todellisuutta enää olemassa kuin se, jonka tiedonvälityksen kautta voimme havaita? Todellisuus on havaituksi tulemista ja tätä logiikkaa noudattaen median kautta välittyvä maailma on silloin todellisempi kuin yksittäisen ihmisen havainto. Mutta siis että ihan ongelma on jossain tässä kuviossa, joka siis liittyy tiedonvälityksen maailmaan. Medianmurhaaja nimenhän minä itselleni otin, mutta vain harvoin olen viime aikoina kiinnittänyt huomiotani mediaan, mutta nyt minun on kyseltävä aavistuksen sen rehellisyyden perään, mitä kukin väline katsoo aiheelliseksi noudattaa pysyäkseen väleissä Julkisensananneuvoston kanssa.
Kukin päätoimittaja valikoi lehtensä linjaan sopivat artikkelit, samoin kuin uutistuottaja poimii ne aiheet, jotka hänen välineensä on ihmisten tietoisuuteen nostava. Tällöin paljon valtaa keskittyy yhden ihmisen käsiin ja se on lopulta hänen maailmankuvansa avaruus, joka ratkaisee sen, mikä tieto tulee välitetyksi ja mikä on jonkun toisen ongelma. Yleisö luonnollisestikin valitsee kanavansa omien mieltymystensä mukaan ja heille vastuullinen on myös henkilö, joka päättää kanavansa sisällöt. Tavallaan kadehdin jonkun Pauli Aalto-Setälän asemaa, koska hänen lehtensä kertoo asioista laajalla kirjolla, maalaten monella värillä, mutta ongelmia on siinäkin paratiisissa. Iltapäivälehti tai toinen niistä, joita tässä maassa luetaan edustaa melko isoa osaa siitä journalismista, mitä yksittäinen ihminen ehtii tutkia kiireisen päivänsä aikana ja siksi on hienoa, että mennään aiheisiin sisään hehtaaripyssyllä ja kansien väliin päätyy elämän suuri kirjo kuin Tallinnan aukiolla vaeltavan hylkiön viikon ruokalista oksennettuna Ruska-pullon jälkeisessä pahoinvoinnissa. Omien jalkojen juureen, sen oman penkin viereen, vanhassa tutussa paikassa, kaiken maailman katseltavana. Mutta se juuri on se ongelma iltapäivälehdillä, että heillä tarve hätkähdyttää ja pysäyttää alkaa olla niin suuri, että sn paineessa todellisuus ja rehellisyys on saanut kyytiä heti Journalistin ohjeiden jälkeen. Ja nettiversioissa jos missä näkee sen journalistisen otteen tappion kaikkein parhaimmin.
Minulle itselleni opetettiin, että itse artikkelin sisällön tulee vastata otsikkoa ja ingressiä, se oli kirjattuna niihin journalistin ohjeisiin, joita JSN silloin vaali tavallaan kulmakivenä hyvälle toimittamiselle. Tässä blogissa olen pyrkinyt noudattamaan tätä sovinnaista tapaa, mutta olen ottanut siihen tiettyjä vapauksia ja assosioinut otsikot ja blogin sisällön melko vapaalla otteella. Mutta yhteys on siitä huolimatta olemassa. Voisi jopa sanoa, että se on kategorista. Mutta aivan sama ei ole tilanne iltapäivälehdellä tai edes sinne päin useinkaan. Tosin heillä nyt sitten ongelmana on tavallaan myös luottamuspula lukijoiden taholta. Kaikki seikkoja, jotka toki ovat vähänkään valveutuneemman lukijan tiedossa. Jokainen joskus vähän kiroilee sitä, miten luotettavaa roskaa iltapäivälehti on. Täysin toisenlaisen ongelman kanssa painiskelevat ne julkaisut, jotka pyrkivät määrittelemään ympäröivän maailman tietynlaiseksi. Heidän ongelmansa ei niinkään ole rehellisyyden puute vaan se, että todellisuuden tulee näyttää tietynlaiselta huolimatta tosiseikoista.
Tai pikemminkin ehkä niin, että näissä julkaisuissa lukijaa on ajateltu niin pitkälle, että heidän maailmankuvaansa sopimatonta materiaalia ei voida julkaista, vaikka faktat sitä tukisivatkin. Äärimmillään tätä edustavat kaikki liirumlaarum-julkaisut miestenlehdistä Trendiin. Niiden maailmankuva vain ei siedä soraääniä. Toki on paljon muitakin julkaisuja, joidenka maailma on kapea. Tällaisia edustavat tietenkin tavalla taikka toisella aatteelliset lehdet ja sellaiset tahot, jotka tahtovat maailmaan suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa ja kaikkea.
Mutta näillä tahoilla on omat kipukohtansa. Heidän vankkumattomiin kannattajiinsa kuuluu (oletettavasti hipstereitä) ihmisiä, jotka oman paheksuntansa ja oikeamielisyytensä johdattamana ryhtyvät äärimmäisiin tekoihin. Tai sellaisen yrityksiin. Iltalehti uutisoi, että Prisman verkkokauppaa olivat alkaneet boikotoimaan, koska siellä oli myynnissä jokin teos, joka oli tarkoitettu homoudesta parantumiseen tai muuhun sellaiseen. No tällöinhän oikeamielinen kansalainen suivaantuu, kun tällaista materiaalia tarjotaan luettavaksi ja ryhtyy toimiin. Tulee mieleen se tapaus kun ei niin kauhean kauan sitten lestadiolaisten keskuudessa kehottivat boikotoimaan Kalevaa, joka oli mennyt uutisoimaan lestadiolaispiireissä ilmenneistä pedofiliatapauksista. Kyllähän tämä vähän sen ja tuon varassa on, onko sananvapaus sittenkään ihan universaalia. Varsinkin sitä pitäisi miettiä, että keitä sen tulisi koskea. Tulisiko vääriä ja typeriäkin mielipiteitä sallia vai voisiko ne vaientaa pyrkimällä vaikuttamaan asioihin?
Puuttumatta mihinkään yksityiskohtiin tämän enempää, niin sehän tässä alkuunsa siis huolestutti, että ihmisten näkökulmat kapeutuvat jokseenkin, kun ei enää hirveästi suvaita vastakkaista mielipidettä. Eikä sellaiseen ole edes kohta tarvetta, kun voidaan määritellä poliittisesti korrekti ilmaisun normi ja siitä poikkeamiset joko vaietaan kokonaan tai laitetaan ruotuun muilla keinoin. Itse yritin kommentoida Iltalehden blogeissa Jaana Pelkosen uusinta, mutta eivät sitten antaneet minun sanoilleni arvoa. Yhtään kirosanaa ei ollut mukaan eksynyt, eikä mitään alatyylistä. Viestini Jaanalle kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Sinä se olet aina niin iloisen pihalla maailman menosta.” Mutta tällaisella kommentilla ei sitten ollut sijaa syystä taikka toisesta. Toiseen kertaan.
Kukin päätoimittaja valikoi lehtensä linjaan sopivat artikkelit, samoin kuin uutistuottaja poimii ne aiheet, jotka hänen välineensä on ihmisten tietoisuuteen nostava. Tällöin paljon valtaa keskittyy yhden ihmisen käsiin ja se on lopulta hänen maailmankuvansa avaruus, joka ratkaisee sen, mikä tieto tulee välitetyksi ja mikä on jonkun toisen ongelma. Yleisö luonnollisestikin valitsee kanavansa omien mieltymystensä mukaan ja heille vastuullinen on myös henkilö, joka päättää kanavansa sisällöt. Tavallaan kadehdin jonkun Pauli Aalto-Setälän asemaa, koska hänen lehtensä kertoo asioista laajalla kirjolla, maalaten monella värillä, mutta ongelmia on siinäkin paratiisissa. Iltapäivälehti tai toinen niistä, joita tässä maassa luetaan edustaa melko isoa osaa siitä journalismista, mitä yksittäinen ihminen ehtii tutkia kiireisen päivänsä aikana ja siksi on hienoa, että mennään aiheisiin sisään hehtaaripyssyllä ja kansien väliin päätyy elämän suuri kirjo kuin Tallinnan aukiolla vaeltavan hylkiön viikon ruokalista oksennettuna Ruska-pullon jälkeisessä pahoinvoinnissa. Omien jalkojen juureen, sen oman penkin viereen, vanhassa tutussa paikassa, kaiken maailman katseltavana. Mutta se juuri on se ongelma iltapäivälehdillä, että heillä tarve hätkähdyttää ja pysäyttää alkaa olla niin suuri, että sn paineessa todellisuus ja rehellisyys on saanut kyytiä heti Journalistin ohjeiden jälkeen. Ja nettiversioissa jos missä näkee sen journalistisen otteen tappion kaikkein parhaimmin.
Minulle itselleni opetettiin, että itse artikkelin sisällön tulee vastata otsikkoa ja ingressiä, se oli kirjattuna niihin journalistin ohjeisiin, joita JSN silloin vaali tavallaan kulmakivenä hyvälle toimittamiselle. Tässä blogissa olen pyrkinyt noudattamaan tätä sovinnaista tapaa, mutta olen ottanut siihen tiettyjä vapauksia ja assosioinut otsikot ja blogin sisällön melko vapaalla otteella. Mutta yhteys on siitä huolimatta olemassa. Voisi jopa sanoa, että se on kategorista. Mutta aivan sama ei ole tilanne iltapäivälehdellä tai edes sinne päin useinkaan. Tosin heillä nyt sitten ongelmana on tavallaan myös luottamuspula lukijoiden taholta. Kaikki seikkoja, jotka toki ovat vähänkään valveutuneemman lukijan tiedossa. Jokainen joskus vähän kiroilee sitä, miten luotettavaa roskaa iltapäivälehti on. Täysin toisenlaisen ongelman kanssa painiskelevat ne julkaisut, jotka pyrkivät määrittelemään ympäröivän maailman tietynlaiseksi. Heidän ongelmansa ei niinkään ole rehellisyyden puute vaan se, että todellisuuden tulee näyttää tietynlaiselta huolimatta tosiseikoista.
Tai pikemminkin ehkä niin, että näissä julkaisuissa lukijaa on ajateltu niin pitkälle, että heidän maailmankuvaansa sopimatonta materiaalia ei voida julkaista, vaikka faktat sitä tukisivatkin. Äärimmillään tätä edustavat kaikki liirumlaarum-julkaisut miestenlehdistä Trendiin. Niiden maailmankuva vain ei siedä soraääniä. Toki on paljon muitakin julkaisuja, joidenka maailma on kapea. Tällaisia edustavat tietenkin tavalla taikka toisella aatteelliset lehdet ja sellaiset tahot, jotka tahtovat maailmaan suvaitsevaisuutta ja hyvää tahtoa ja kaikkea.
Mutta näillä tahoilla on omat kipukohtansa. Heidän vankkumattomiin kannattajiinsa kuuluu (oletettavasti hipstereitä) ihmisiä, jotka oman paheksuntansa ja oikeamielisyytensä johdattamana ryhtyvät äärimmäisiin tekoihin. Tai sellaisen yrityksiin. Iltalehti uutisoi, että Prisman verkkokauppaa olivat alkaneet boikotoimaan, koska siellä oli myynnissä jokin teos, joka oli tarkoitettu homoudesta parantumiseen tai muuhun sellaiseen. No tällöinhän oikeamielinen kansalainen suivaantuu, kun tällaista materiaalia tarjotaan luettavaksi ja ryhtyy toimiin. Tulee mieleen se tapaus kun ei niin kauhean kauan sitten lestadiolaisten keskuudessa kehottivat boikotoimaan Kalevaa, joka oli mennyt uutisoimaan lestadiolaispiireissä ilmenneistä pedofiliatapauksista. Kyllähän tämä vähän sen ja tuon varassa on, onko sananvapaus sittenkään ihan universaalia. Varsinkin sitä pitäisi miettiä, että keitä sen tulisi koskea. Tulisiko vääriä ja typeriäkin mielipiteitä sallia vai voisiko ne vaientaa pyrkimällä vaikuttamaan asioihin?
Puuttumatta mihinkään yksityiskohtiin tämän enempää, niin sehän tässä alkuunsa siis huolestutti, että ihmisten näkökulmat kapeutuvat jokseenkin, kun ei enää hirveästi suvaita vastakkaista mielipidettä. Eikä sellaiseen ole edes kohta tarvetta, kun voidaan määritellä poliittisesti korrekti ilmaisun normi ja siitä poikkeamiset joko vaietaan kokonaan tai laitetaan ruotuun muilla keinoin. Itse yritin kommentoida Iltalehden blogeissa Jaana Pelkosen uusinta, mutta eivät sitten antaneet minun sanoilleni arvoa. Yhtään kirosanaa ei ollut mukaan eksynyt, eikä mitään alatyylistä. Viestini Jaanalle kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Sinä se olet aina niin iloisen pihalla maailman menosta.” Mutta tällaisella kommentilla ei sitten ollut sijaa syystä taikka toisesta. Toiseen kertaan.
lauantai 4. elokuuta 2012
NARSISTIT EIVÄT TARVITSE YMMÄRRYSTÄ VAAN NAULOJA
Nykyään on tapana tuomita narsistiksi lähes kaikki kusipäät ja tästä johtuen on tullut tavaksi myös väheksyä narsistien aiheuttamaa tuhoa. Tämä varmaan on jonkun narsistisen kusipään tarkoitus ollutkin. Mutta todellisuudessa kukaan, joka ei ole joutunut narsistin kanssa elämään sanotaan vaikka 36 vuotta, ei voi ymmärtää miten vastemielisestä ihmistyypistä on kyse.
Jos kyseessä olisi vaikka joku tuttu henkilö, jonka toimia on ollut valitettavasti seurattava koko elämänsä niin kuin minä olen seurannut AV:n elämää, ei voi sanoa, että johtopäätös henkilön narsistisuudesta olisi jotenkin hätiköity. Köökkipsykologiahan ei sinänsä ole tuloksellista ja vaikea on ammattilaisenkaan mennä nopeita johtopäätöksi kenestäkään tekemään, mutta minun on valitettavasti todettava, että tämä AV on ollut minulle koko elämäni ajan se, jota minun on täytynyt kutsua äidikseni. Se ei ole ollut lainkaan helppo kokemus, päinvastoin. Sanoisin, että minä voisin tappaa hänet vaikka itse, mutta elättelen kuitenkin sellaista toivoa, että hän kuolee äärimmäisen tuskallisesti syöpään ja minulla on mahdollisuus seurata tätä tapahtumaa jopa viikkoja. Ehkä jopa taltioida osia siitä videolle.
Koska narsisteilla ei ole kunnioitusta toisten ihmisten mielipiteille huitelen minäkin silloin puolestani sairaalassa omiin nimiini niin kuin lystään ja kumoan AV:N mahdollisen DNR:n ja tuuttaan hänelle tarkoitetut Oxanestit omaan suoneeni ja voin ensimmäisen kerran elämässäni hänen lähellään vitun hyvin. Seuraan sitä kuinka fyysinen kipu tekee sen, mihin henkisen sairaudentunto ei koskaan pystynyt ja kun mahdollisesti jossain vaiheessa herää keskustelua siitä kuinka marttyyriäiti tekee kuolemaa ja kärsii, silloin voin kertoa hänelle sen saman, minkä sain itse kuulla joskus jostain sairauden vaiheesta kitistessäni: ”Ittehän oot sairautes valinnu.”
Sitä kuvittelee, että ihminen kunnioittaisi toisen itsemääräämisoikeutta, mutta ei narsisti ei. Heikäläisillä ei ole mitään sellaisia pidäkkeitä, joita pidetään moraalina tai vähimmilläänkin hyvänä käytöksenä. Heillä ei ylipäätään ole tunne-elämää lainkaan sellaisena kuin se ihmisillä tavataan. He eivät kykene rakastamaan kuin itseään ja välittävätkin ainoastaan materiasta ja maineestaan. Toisia ihmisiä kohtaan osoitettavista tunteista ainoa, jossa on mukana rehellisyyttä on raivo ja sen sytyttämiseen ei aina tarvita paljonkaan. Tässä suhteessa lemmikit, jotka eivät taivu minkäänlaiseen käskyjärjestelmään ovat erityisen alttiita joutua kohteeksi. Siis kissat, nuo jaloimmat kaikista luontokappaleista. Koirathan ovat tyypillisiä narsistin lemmikkejä, koska ne ovat komennettavissa ja tottelevaisia ja ajatusmaailmaltaan hyvin paljon narsistin kaltaisia, sillä nekin kunnioittavat vaistomaisesti vahvempaansa. Mutta siis narsistin läheisenä tai jopa perheenjäsenenä saatat tulla huomaamaan sellaisen hassun seikan, että siinä vaiheessa kun narsisti ei kykene sinun kustannuksellasi kohottamaan omaa sosiaalista statustaan, hän pyrkii sinua vahingoittamaan, jotta saisi edes jonkinlaista ylemmyydentuntoa kokea. Tai mahdollisesti jopa löytämään oman pyhimyksen paikkansa joko väsymättömänä auttajana tai kärsijänä, joka kaiken maallisen kestää, jotta kirkkaamman kruunun saisi. Itse asiassa voisin jopa väittää, että luterilaisuus ruokkii jonkin verran narsistista käytöstä, koska senkin hyvyys on näkymätöntä ja häilyvää, niin kuin on narsistinkin.
Narsistiahan olisi helppo verrata esimerkiksi persoonalliseen pahaan kuten vaikkapa Luciferiin, mutta tämä on vain samanlaista harhaa kuin kaikki muukin ylevyys heidän ympärillään. Ollakseen todella mainittava pahuuden saralla, olisi ihmisessä oltava jotain ylevääkin, joka oikeuttaisi vertaukset Saatanaan, mutta tosiasiassahan narsistit ovat pelkkiä surkimuksia, joista ei ole mihinkään henkisesti ylevään tai rakentavaan toimintaan, joka kohdistuisi heidän oman persoonansa ulkopuolelle. Varmasti heistä moni on traumatisoitunut lapsena tai varhaislapsuudessa, mikä on aiheuttanut lopulta tämän luonnevian ihmiseen. Sitä ei voi todellakaan tietenkään vähätellä, etteikö narsismi sinällään johtuisi kärsimyksestä, jonka kieltämistä narsistinen käytös on. Narsisti pyrkii omia heikkouksiaan ja surkeuttaan salaamaan käytöksellä, johon liittyy toisten vähättelemistä ja alistamista ja realiteettien heittäessä pahastikin itsensä näkemistä muita parempana. Lopultakin moni narsisti ei ole muuta kuin hyvin tyypillinen koulukiusaaja. AV:n tapauksessa tämä ilmeni silloin, kun Seppo Fräntistä tuli julkkis Jolon sieppauksen myötä. AV nimittäin ylpeili sillä, että oli jo kouluaikana tiennyt kuinka Seppo oli homo ja kaikin puolin muita heikompi (luultavasti myös köyhempi, koska vauraus on erityisen merkittävä asia narsisteille). AV ja muut luokkalaiset olivat nimitelleet Seppoa ”Kanamaijaksi”, koska tämä oli hoitanut mielellään opettajan kanoja. On vaikea selittää kenellekään, joka ei ole vastaavaa nähnyt, mutta tämä muisto tuntui aidosti herättävän nostalgisia koulumuistoja hänessä. Sellaista lämpöä jota hänessä ei muuten voi aistia.
Eli yhteenvetona haluan sanoa, että missään olosuhteissa ei yhteiskunnan tai minkään sen osan tulisi osoittaa tarpeetonta ymmärtämystä naristeille. He kyllä hankkivat itse itselleen etuoikeuksia ja polkevat muiden oikeuksia siinä sivussa täysin surutta. He eivät kaipaa erikoiskohtelua. Sitä vastoin tulisi miettiä tätä nykyistä aikaa, joka helpostikin antaa tilaa narsistiselle käytökselle ja kaikelle häikäilemättömyydelle äärimuotonaan psykopatia. On kiistämätöntä, että tällaiset ihmiset saavuttavat tuloksia, koska heidän ei tarvitse välittää moraalista tai toisista ihmisistä. Mutta sekö sitten on se tavoittelemisen arvoinen utopia? Hoidosta tai lääkityksestä ei ehkä ole apua narsismissa, mutta olisiko siitä suurempaa haittaakaan. Ongelmana vain on, ettei narsisti helpostikaan tule hakemaan apua ongelmiinsa, koska hän ei ole se joka kärsii sairaudestaan. Vaikka narsismia on vaikea diagnosoida, kyllä mielestäni selvät tapaukset tulisi voida sulkea kroonisesti sairaiden osastolle ilman minkäänlaista mahdollisuutta koskaan palata normaalin yhteiskunnan pariin.
Jos kyseessä olisi vaikka joku tuttu henkilö, jonka toimia on ollut valitettavasti seurattava koko elämänsä niin kuin minä olen seurannut AV:n elämää, ei voi sanoa, että johtopäätös henkilön narsistisuudesta olisi jotenkin hätiköity. Köökkipsykologiahan ei sinänsä ole tuloksellista ja vaikea on ammattilaisenkaan mennä nopeita johtopäätöksi kenestäkään tekemään, mutta minun on valitettavasti todettava, että tämä AV on ollut minulle koko elämäni ajan se, jota minun on täytynyt kutsua äidikseni. Se ei ole ollut lainkaan helppo kokemus, päinvastoin. Sanoisin, että minä voisin tappaa hänet vaikka itse, mutta elättelen kuitenkin sellaista toivoa, että hän kuolee äärimmäisen tuskallisesti syöpään ja minulla on mahdollisuus seurata tätä tapahtumaa jopa viikkoja. Ehkä jopa taltioida osia siitä videolle.
Koska narsisteilla ei ole kunnioitusta toisten ihmisten mielipiteille huitelen minäkin silloin puolestani sairaalassa omiin nimiini niin kuin lystään ja kumoan AV:N mahdollisen DNR:n ja tuuttaan hänelle tarkoitetut Oxanestit omaan suoneeni ja voin ensimmäisen kerran elämässäni hänen lähellään vitun hyvin. Seuraan sitä kuinka fyysinen kipu tekee sen, mihin henkisen sairaudentunto ei koskaan pystynyt ja kun mahdollisesti jossain vaiheessa herää keskustelua siitä kuinka marttyyriäiti tekee kuolemaa ja kärsii, silloin voin kertoa hänelle sen saman, minkä sain itse kuulla joskus jostain sairauden vaiheesta kitistessäni: ”Ittehän oot sairautes valinnu.”
Sitä kuvittelee, että ihminen kunnioittaisi toisen itsemääräämisoikeutta, mutta ei narsisti ei. Heikäläisillä ei ole mitään sellaisia pidäkkeitä, joita pidetään moraalina tai vähimmilläänkin hyvänä käytöksenä. Heillä ei ylipäätään ole tunne-elämää lainkaan sellaisena kuin se ihmisillä tavataan. He eivät kykene rakastamaan kuin itseään ja välittävätkin ainoastaan materiasta ja maineestaan. Toisia ihmisiä kohtaan osoitettavista tunteista ainoa, jossa on mukana rehellisyyttä on raivo ja sen sytyttämiseen ei aina tarvita paljonkaan. Tässä suhteessa lemmikit, jotka eivät taivu minkäänlaiseen käskyjärjestelmään ovat erityisen alttiita joutua kohteeksi. Siis kissat, nuo jaloimmat kaikista luontokappaleista. Koirathan ovat tyypillisiä narsistin lemmikkejä, koska ne ovat komennettavissa ja tottelevaisia ja ajatusmaailmaltaan hyvin paljon narsistin kaltaisia, sillä nekin kunnioittavat vaistomaisesti vahvempaansa. Mutta siis narsistin läheisenä tai jopa perheenjäsenenä saatat tulla huomaamaan sellaisen hassun seikan, että siinä vaiheessa kun narsisti ei kykene sinun kustannuksellasi kohottamaan omaa sosiaalista statustaan, hän pyrkii sinua vahingoittamaan, jotta saisi edes jonkinlaista ylemmyydentuntoa kokea. Tai mahdollisesti jopa löytämään oman pyhimyksen paikkansa joko väsymättömänä auttajana tai kärsijänä, joka kaiken maallisen kestää, jotta kirkkaamman kruunun saisi. Itse asiassa voisin jopa väittää, että luterilaisuus ruokkii jonkin verran narsistista käytöstä, koska senkin hyvyys on näkymätöntä ja häilyvää, niin kuin on narsistinkin.
Narsistiahan olisi helppo verrata esimerkiksi persoonalliseen pahaan kuten vaikkapa Luciferiin, mutta tämä on vain samanlaista harhaa kuin kaikki muukin ylevyys heidän ympärillään. Ollakseen todella mainittava pahuuden saralla, olisi ihmisessä oltava jotain ylevääkin, joka oikeuttaisi vertaukset Saatanaan, mutta tosiasiassahan narsistit ovat pelkkiä surkimuksia, joista ei ole mihinkään henkisesti ylevään tai rakentavaan toimintaan, joka kohdistuisi heidän oman persoonansa ulkopuolelle. Varmasti heistä moni on traumatisoitunut lapsena tai varhaislapsuudessa, mikä on aiheuttanut lopulta tämän luonnevian ihmiseen. Sitä ei voi todellakaan tietenkään vähätellä, etteikö narsismi sinällään johtuisi kärsimyksestä, jonka kieltämistä narsistinen käytös on. Narsisti pyrkii omia heikkouksiaan ja surkeuttaan salaamaan käytöksellä, johon liittyy toisten vähättelemistä ja alistamista ja realiteettien heittäessä pahastikin itsensä näkemistä muita parempana. Lopultakin moni narsisti ei ole muuta kuin hyvin tyypillinen koulukiusaaja. AV:n tapauksessa tämä ilmeni silloin, kun Seppo Fräntistä tuli julkkis Jolon sieppauksen myötä. AV nimittäin ylpeili sillä, että oli jo kouluaikana tiennyt kuinka Seppo oli homo ja kaikin puolin muita heikompi (luultavasti myös köyhempi, koska vauraus on erityisen merkittävä asia narsisteille). AV ja muut luokkalaiset olivat nimitelleet Seppoa ”Kanamaijaksi”, koska tämä oli hoitanut mielellään opettajan kanoja. On vaikea selittää kenellekään, joka ei ole vastaavaa nähnyt, mutta tämä muisto tuntui aidosti herättävän nostalgisia koulumuistoja hänessä. Sellaista lämpöä jota hänessä ei muuten voi aistia.
Eli yhteenvetona haluan sanoa, että missään olosuhteissa ei yhteiskunnan tai minkään sen osan tulisi osoittaa tarpeetonta ymmärtämystä naristeille. He kyllä hankkivat itse itselleen etuoikeuksia ja polkevat muiden oikeuksia siinä sivussa täysin surutta. He eivät kaipaa erikoiskohtelua. Sitä vastoin tulisi miettiä tätä nykyistä aikaa, joka helpostikin antaa tilaa narsistiselle käytökselle ja kaikelle häikäilemättömyydelle äärimuotonaan psykopatia. On kiistämätöntä, että tällaiset ihmiset saavuttavat tuloksia, koska heidän ei tarvitse välittää moraalista tai toisista ihmisistä. Mutta sekö sitten on se tavoittelemisen arvoinen utopia? Hoidosta tai lääkityksestä ei ehkä ole apua narsismissa, mutta olisiko siitä suurempaa haittaakaan. Ongelmana vain on, ettei narsisti helpostikaan tule hakemaan apua ongelmiinsa, koska hän ei ole se joka kärsii sairaudestaan. Vaikka narsismia on vaikea diagnosoida, kyllä mielestäni selvät tapaukset tulisi voida sulkea kroonisesti sairaiden osastolle ilman minkäänlaista mahdollisuutta koskaan palata normaalin yhteiskunnan pariin.
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Räsäsen Gimmel viitteet
Gimmelin muutaman vuoden takainen biisi oli Jokotai ja sen biisin laineihin on kätketty nykypolitiikan syvin olemus. En nyt viittaa yksin Päivi Räsäseen vaan kaikkiin hänen kaltaisiinsa hengeltään rajallisiin, kusipääministereihin: Paula Risikko, Maria Guzenina-Richardson ja toki sitten löytyy jo pitkän linjan hyssälät ja muut ämmät, jotka pakottavat miettimään oliko äänioikeuden myöntäminen naisille sittenkään se kaikkein viisain veto maailmassa. Ai niin se Gimmelin biisi ja se säe, josta jo mainitsin: ”En varoita turhaan, nyt tää on jokotai riittää sai jokotai..”
Se vaihtoehtojen yksinkertainen vähäisyys, mitä nykyisenkaltaiset sanelupoliitikot toiminnalle antavat on vain uskomatonta tai suorastaan pöyristyttävää. Aivan kuin suomalaisilla ei olisi muita vaihtoehtoja kuin kieltää tupakointi ja ryyppääminen, että saataisiin kansantalous sille tolalle, ettei oikeasti kirpaisisi ottaa reippaasti takkiin Kreikan ja Espanjan avustamisessa. Sisäpoliittisesti ollaan niin saatanan takapajulassa, ettei olla oltu koskaan edes silloin, kun Neuvostoliitto oli kauppakumppani numero yksi ja ulkopoliittisesti.. No olkoon jumalauta, eihän siitä voi edes puhua ääneen, kun kaikki ulkopoliittisesti arveluttava luokitellaan salaiseksi, ettei Urpilainen-Katainen menettäisi kokonaan uskottavuuttaan lukutaidottomien parissa.
Miten meillä voidaan suhtautua niin vihamielisesti vapauteen ja samaan aikaan antaa vapauttavia tuomioita tai korkeintaan ehdollisia vankeusrangaistuksia teoista, joista tulisi ihminen pistää jäähylle pitkäksi toviksi. Vaikka nyt puhuttaisiinkin sitten vain valkokaulusrikollisista, eikä oikeista rikollisista kuten raiskaajat tai pedofiilit. Miten meillä voidaan sallia kaikenlaiset helpotukset talousrikoksista elantonsa saaville ja samaan aikaan samat tyypit säätää lakia, jolla aivan tavallisen ihmisen jokapäiväisestä elämästä pyritään tekemään niin säänneltyä ja kontrolloitua, että kaikkinainen vapaasta kansalaisesta puhuminen on lähinnä koko sanan halveeraamista. Tässä maassa vapaita ovat ainoastaan lainsuojattomat ja henkipatot, ne jotka uskaltavat kokeilla vapauden rajoja ja ne jotka uskaltavat asettua omalla tahdollaan lauman tahtoa vastaan. Ne jotka toteuttavat elämässään Alikersantti Lehdon arkkityyppiä on ajettu niin ahtaalle, ettei Linna voinut Lehtoa kirjoittaessaan edes kuvitella, miten tarkkanäköisesti hän laittoi Kaarnan kuvaamaan Lehdon valitseman tien ankaruutta. Mutta onko meillä esimerkiksi johtajana yhtäkään Lehtoa? Ei jumalauta ole! Meillä ei ole yhtään lujaa ja tinkimätöntä vastuunkantajatyyppiä, joka olisi itse valmis hiukan kärsimäänkin, jos sillä saataisiin jotain aikaiseksi. Nykyjohtajista politiikan puolella ei tahdo löytyä edes Lammion kaltaisia kusipäitä, jotka kaikesta huolimatta pystyisivät jonkinlaisen vastuun kantamaan edes omista teoistaan, vaikkeivät nyt niin oikeassa olisikaan. Meidän poliittiset päättäjämme ovat pääsääntöisesti Rahikaisia, joilla on joka paikassa ajettavanaan vain oma etu, eikä koskaan oman hyvinvoinnin alttiiksi laittaminen tai mikään muukaan voi tulla edes kyseeseen. Pelkurimaisuus on hyvin tärkeä ominaisuus, mutta supliikkimies ja nainen osaa sen asian piilottaa. Mutta tämä menee kaikille niille, jotka Tuntemattomansa tuntevat: Olisitko sinä valmis sotimaan Rahikaisen johtamassa ryhmässä, joukkueessa tai komppaniassa? Räsäsen uskonnollisuus on vain samaa pelokkuutta todellisen maailman edessä kuin mitä on Rahikaisen tavassa mättään takaa ampua taivaita. Meillä ei ole suoraselkäistä johtajaa ollut enää liian pitkään aikaan, koska sellainen ihminen joutuu tekemään päätöksiä, jotka ovat poliittisia itsemurhia, eivätkä siis takaa pääsyä toiselle kaudelle.
Kovasti tahtoivat viime vaalienkin ja sitä edeltäneiden eduskuntavaalien aikaan korostaa sitä, miten merkittävää osaa politiikassa ja demokratiassa edustaa yksittäinen äänestäjä, kansalainen joka on työläinen tai työtön, mutta äänestäjä yhtä kaikki. Kovin paljon ei olla kuitenkaan suostuttu kuulemaan näiden yksittäisten ihmisten ääntä sen jälkeen, kun se yksi ääni on annettu. Loppujen lopuksi sitä me olemme kaikki äänestäjiä, emme suinkaan vaikuttajia. Todellista valtaa meillä ei ole edes sen yhden äänen vertaa, koska meidän lain takaamat vaikutusmahdollisuutemme tyssäävät tasan äänestyspaikan ovelle, sen jälkeen me kelpaamme vain noudattamaan lakia ja maksamaan se kaikki hölmöily ja tämä on se fakta, jota kukaan ei tahdo myöntää.
Jos kerran päätöksenteko on Jokotai –leikkiä, joka ei johda mihinkään muuhun kuin järjenvastaiseen säätämiseen, niin eikö jossain vaiheessa ala tulla myös kansalaisten sietokyvyn raja vastaan. Eikö jossain vaiheessa älykkäimmät yksilöt ala toimimaan Suomessakin Jokotai. Jos olet riittävän varakas, voit jättää koko roskan ja lähteä vaikka Ruotsiin tai Vapaudenkaipuun saattelemana Pohjois-Koreaan. Jos sitä vastoin olet normaalikansalainen, jonka raha on kiinni työssä, jota joskus sait tehdä ja jopa pitää siitä, onko vaihtoehtoina vain ”kahlettaan nuolla” vai voidaanko toimia? Voidaanko koota ne tuhannet, jotka eduskuntavaaleissa kaipasivat muutosta ja laittaa asiat rullaamaan. En ole ollut osallisena vallankumouksessa, mutta ajatus tuntuisi viehättävältä.
Se vaihtoehtojen yksinkertainen vähäisyys, mitä nykyisenkaltaiset sanelupoliitikot toiminnalle antavat on vain uskomatonta tai suorastaan pöyristyttävää. Aivan kuin suomalaisilla ei olisi muita vaihtoehtoja kuin kieltää tupakointi ja ryyppääminen, että saataisiin kansantalous sille tolalle, ettei oikeasti kirpaisisi ottaa reippaasti takkiin Kreikan ja Espanjan avustamisessa. Sisäpoliittisesti ollaan niin saatanan takapajulassa, ettei olla oltu koskaan edes silloin, kun Neuvostoliitto oli kauppakumppani numero yksi ja ulkopoliittisesti.. No olkoon jumalauta, eihän siitä voi edes puhua ääneen, kun kaikki ulkopoliittisesti arveluttava luokitellaan salaiseksi, ettei Urpilainen-Katainen menettäisi kokonaan uskottavuuttaan lukutaidottomien parissa.
Miten meillä voidaan suhtautua niin vihamielisesti vapauteen ja samaan aikaan antaa vapauttavia tuomioita tai korkeintaan ehdollisia vankeusrangaistuksia teoista, joista tulisi ihminen pistää jäähylle pitkäksi toviksi. Vaikka nyt puhuttaisiinkin sitten vain valkokaulusrikollisista, eikä oikeista rikollisista kuten raiskaajat tai pedofiilit. Miten meillä voidaan sallia kaikenlaiset helpotukset talousrikoksista elantonsa saaville ja samaan aikaan samat tyypit säätää lakia, jolla aivan tavallisen ihmisen jokapäiväisestä elämästä pyritään tekemään niin säänneltyä ja kontrolloitua, että kaikkinainen vapaasta kansalaisesta puhuminen on lähinnä koko sanan halveeraamista. Tässä maassa vapaita ovat ainoastaan lainsuojattomat ja henkipatot, ne jotka uskaltavat kokeilla vapauden rajoja ja ne jotka uskaltavat asettua omalla tahdollaan lauman tahtoa vastaan. Ne jotka toteuttavat elämässään Alikersantti Lehdon arkkityyppiä on ajettu niin ahtaalle, ettei Linna voinut Lehtoa kirjoittaessaan edes kuvitella, miten tarkkanäköisesti hän laittoi Kaarnan kuvaamaan Lehdon valitseman tien ankaruutta. Mutta onko meillä esimerkiksi johtajana yhtäkään Lehtoa? Ei jumalauta ole! Meillä ei ole yhtään lujaa ja tinkimätöntä vastuunkantajatyyppiä, joka olisi itse valmis hiukan kärsimäänkin, jos sillä saataisiin jotain aikaiseksi. Nykyjohtajista politiikan puolella ei tahdo löytyä edes Lammion kaltaisia kusipäitä, jotka kaikesta huolimatta pystyisivät jonkinlaisen vastuun kantamaan edes omista teoistaan, vaikkeivät nyt niin oikeassa olisikaan. Meidän poliittiset päättäjämme ovat pääsääntöisesti Rahikaisia, joilla on joka paikassa ajettavanaan vain oma etu, eikä koskaan oman hyvinvoinnin alttiiksi laittaminen tai mikään muukaan voi tulla edes kyseeseen. Pelkurimaisuus on hyvin tärkeä ominaisuus, mutta supliikkimies ja nainen osaa sen asian piilottaa. Mutta tämä menee kaikille niille, jotka Tuntemattomansa tuntevat: Olisitko sinä valmis sotimaan Rahikaisen johtamassa ryhmässä, joukkueessa tai komppaniassa? Räsäsen uskonnollisuus on vain samaa pelokkuutta todellisen maailman edessä kuin mitä on Rahikaisen tavassa mättään takaa ampua taivaita. Meillä ei ole suoraselkäistä johtajaa ollut enää liian pitkään aikaan, koska sellainen ihminen joutuu tekemään päätöksiä, jotka ovat poliittisia itsemurhia, eivätkä siis takaa pääsyä toiselle kaudelle.
Kovasti tahtoivat viime vaalienkin ja sitä edeltäneiden eduskuntavaalien aikaan korostaa sitä, miten merkittävää osaa politiikassa ja demokratiassa edustaa yksittäinen äänestäjä, kansalainen joka on työläinen tai työtön, mutta äänestäjä yhtä kaikki. Kovin paljon ei olla kuitenkaan suostuttu kuulemaan näiden yksittäisten ihmisten ääntä sen jälkeen, kun se yksi ääni on annettu. Loppujen lopuksi sitä me olemme kaikki äänestäjiä, emme suinkaan vaikuttajia. Todellista valtaa meillä ei ole edes sen yhden äänen vertaa, koska meidän lain takaamat vaikutusmahdollisuutemme tyssäävät tasan äänestyspaikan ovelle, sen jälkeen me kelpaamme vain noudattamaan lakia ja maksamaan se kaikki hölmöily ja tämä on se fakta, jota kukaan ei tahdo myöntää.
Jos kerran päätöksenteko on Jokotai –leikkiä, joka ei johda mihinkään muuhun kuin järjenvastaiseen säätämiseen, niin eikö jossain vaiheessa ala tulla myös kansalaisten sietokyvyn raja vastaan. Eikö jossain vaiheessa älykkäimmät yksilöt ala toimimaan Suomessakin Jokotai. Jos olet riittävän varakas, voit jättää koko roskan ja lähteä vaikka Ruotsiin tai Vapaudenkaipuun saattelemana Pohjois-Koreaan. Jos sitä vastoin olet normaalikansalainen, jonka raha on kiinni työssä, jota joskus sait tehdä ja jopa pitää siitä, onko vaihtoehtoina vain ”kahlettaan nuolla” vai voidaanko toimia? Voidaanko koota ne tuhannet, jotka eduskuntavaaleissa kaipasivat muutosta ja laittaa asiat rullaamaan. En ole ollut osallisena vallankumouksessa, mutta ajatus tuntuisi viehättävältä.
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Kaupallinen historiattomuus
Katselin aamuna muutamana Voicen Retro nimistä ohjelmaa, koska se tuntui kiinnostavammalta vaihtoehdolta kuin Huomenta Suomi. Odotusarvoisesti kai täten nimetyltä ohjelmalta voisi odottaa musiikkia, joka on puhutellut ihmisiä jo sukupolvia sitten, joten tyrmistyttävää oli nähdä jotain James Bluntin 1973 tai Haloo Helsingin Haloo Helsinki tapaisia biisejä. Puhumattakaan jo ilmestyessään kamalasta OutKastin Hey Yasta. Mutta selittääkö se, että kanava ja sen ohjelma on suunnattu pissis-sukupolvelle, ettei niiden tarvitse saatana tietää mitään maailmasta, joka oli ennen Justin Bieberin syntymää.
Kaupalliselta kannalta maailmaa ei ollut olemassa kovin kauan sitten. Ei ainakaan ole helppoa lähteä omimaan mitään sellaista, mikä on jo antanut oman leimansa jollekin aatteelliselle tai liikehdinnälle, joka ei ole suostunut myymään mitään kertakäyttöistä romua. Kuten suurin osa musiikista nykyaikana. Musiikki itsessään on kertakäyttöistä ja se on helposti siirrettävissä toimintaan, jonka tarkoitusperät ovat puhtaasti kaupalliset ja tähtäävät kulutuksen maksimointiin heikkolaatuisen tavaran tuottamisella. Ja hyvin valitettavalla tavalla tämä koskee muitakin taidemuotoja ja niiden levityskanavia.
Jos esimerkiksi mietitään jotain Suomalaista Kirjakauppaa, ei sen toiminnalla ole enää suurtakaan yhteyttä kirjallisuuden tai ainakaan klassikkokirjallisuuden kanssa. Vierailin tässä hiljattain Kampin Suomalaisessa ja sain erinäisiä itselleni uusia sairauden oireita, kun huomasin, että Filosofia nimikkeen alla myytiin kaikkea Puun alle kusemisesta ennustamisesta, Ben Furmanin paskakirjoihin ja vain satunnaisesti sellaisia kirjoja, jotka jossain oikeassa yhteydessä voitaisiin hyväksyä filosofian alaan viittaaviksi. Ja heidän valikoimansa noin muutenkin on uskomattoman köyhä. Siis hävettävä suorastaan, jos olisin palkollisena heillä. Pikemminkin koko myymälästä tuli mieleen joku kirjojen R-Kioski, jossa myydään sitä kirjaa, mikä viikon myyvin kirja on ja lisäksi muistitikkua ja paperitavaraa niin kuin perustiimareissa tapana on.
Ilmiön voi havaita toki musiikin ja elokuvien myynnissäkin Anttilan Top Tenissä, mutta ei sentään yhtä luokattoman heikkona valikoimana. Top Ten sentään myy alennuserissä hyvin laajalti elokuvia ja levyjä, jotka eivät ole enää ihan tätä päivää. Mutta on tosiasia, ettei määräävässä markkina-asemassa olevia kiinnosta tippaakaan se, mitä marginaalissa tapahtuu. Ja tämä näkyy jatkuvasti kapenevina valinnan mahdollisuuksina. Jossain Helsingin ulkopuolella ei juurikaan ole pieniä liikkeitä, jotka mielellään myyvät kaikkea muuta kuin popkulttuurin tiimariroskaa. Jos kirjoja, musiikkia tai elokuvia tahtoo ostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, on melkeinpä varminta kääntyä antikvariaattien puoleen. Sammakon kirjakauppaa kun ei ole saatu aivan joka niemeen ja notkelmaan, vaikka pitäisi. Pitäisi melkeinpä jonkin kulttuuria edistävän asetuksen nojalla. Sen lisäksi että antikvariaateissa historia kohtaa aidon valikoiman ja valinnan mahdollisuuden, on niissä myös asiansa tuntevaa palvelua. Ja nykyistenkin kuntien alueella tämän kaltaisen palvelun tarjoajia riittää huomattavan paljon. Pienen yrittäjän elinehto on oman kenttänsä tuntemus, eikä yksinkertaisella tietämättömyydellä ja ammattitaidon puutteella kovin suuria esityksiä anna Suomalainenkaan. Anttilan laaja valikoima vielä toistaiseksi pitää heidät omassa henkilökohtaisessa Top Tenissäni. Vaikka täytyykin myöntää, että sorrun ostamaan elokuvia netissä, niin kyllä etsimisen ja löytämisen riemu vielä useita satoja vuosia saa minut astumaan Top Tenin ovesta sisään.
Kaupalliselta kannalta maailmaa ei ollut olemassa kovin kauan sitten. Ei ainakaan ole helppoa lähteä omimaan mitään sellaista, mikä on jo antanut oman leimansa jollekin aatteelliselle tai liikehdinnälle, joka ei ole suostunut myymään mitään kertakäyttöistä romua. Kuten suurin osa musiikista nykyaikana. Musiikki itsessään on kertakäyttöistä ja se on helposti siirrettävissä toimintaan, jonka tarkoitusperät ovat puhtaasti kaupalliset ja tähtäävät kulutuksen maksimointiin heikkolaatuisen tavaran tuottamisella. Ja hyvin valitettavalla tavalla tämä koskee muitakin taidemuotoja ja niiden levityskanavia.
Jos esimerkiksi mietitään jotain Suomalaista Kirjakauppaa, ei sen toiminnalla ole enää suurtakaan yhteyttä kirjallisuuden tai ainakaan klassikkokirjallisuuden kanssa. Vierailin tässä hiljattain Kampin Suomalaisessa ja sain erinäisiä itselleni uusia sairauden oireita, kun huomasin, että Filosofia nimikkeen alla myytiin kaikkea Puun alle kusemisesta ennustamisesta, Ben Furmanin paskakirjoihin ja vain satunnaisesti sellaisia kirjoja, jotka jossain oikeassa yhteydessä voitaisiin hyväksyä filosofian alaan viittaaviksi. Ja heidän valikoimansa noin muutenkin on uskomattoman köyhä. Siis hävettävä suorastaan, jos olisin palkollisena heillä. Pikemminkin koko myymälästä tuli mieleen joku kirjojen R-Kioski, jossa myydään sitä kirjaa, mikä viikon myyvin kirja on ja lisäksi muistitikkua ja paperitavaraa niin kuin perustiimareissa tapana on.
Ilmiön voi havaita toki musiikin ja elokuvien myynnissäkin Anttilan Top Tenissä, mutta ei sentään yhtä luokattoman heikkona valikoimana. Top Ten sentään myy alennuserissä hyvin laajalti elokuvia ja levyjä, jotka eivät ole enää ihan tätä päivää. Mutta on tosiasia, ettei määräävässä markkina-asemassa olevia kiinnosta tippaakaan se, mitä marginaalissa tapahtuu. Ja tämä näkyy jatkuvasti kapenevina valinnan mahdollisuuksina. Jossain Helsingin ulkopuolella ei juurikaan ole pieniä liikkeitä, jotka mielellään myyvät kaikkea muuta kuin popkulttuurin tiimariroskaa. Jos kirjoja, musiikkia tai elokuvia tahtoo ostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, on melkeinpä varminta kääntyä antikvariaattien puoleen. Sammakon kirjakauppaa kun ei ole saatu aivan joka niemeen ja notkelmaan, vaikka pitäisi. Pitäisi melkeinpä jonkin kulttuuria edistävän asetuksen nojalla. Sen lisäksi että antikvariaateissa historia kohtaa aidon valikoiman ja valinnan mahdollisuuden, on niissä myös asiansa tuntevaa palvelua. Ja nykyistenkin kuntien alueella tämän kaltaisen palvelun tarjoajia riittää huomattavan paljon. Pienen yrittäjän elinehto on oman kenttänsä tuntemus, eikä yksinkertaisella tietämättömyydellä ja ammattitaidon puutteella kovin suuria esityksiä anna Suomalainenkaan. Anttilan laaja valikoima vielä toistaiseksi pitää heidät omassa henkilökohtaisessa Top Tenissäni. Vaikka täytyykin myöntää, että sorrun ostamaan elokuvia netissä, niin kyllä etsimisen ja löytämisen riemu vielä useita satoja vuosia saa minut astumaan Top Tenin ovesta sisään.
maanantai 18. kesäkuuta 2012
HIPSTERIT - HARMITTOMAT HÖLMÖT JA RASITTAVAT KUSIPÄÄT
Näitä oikeamielisiä pesii työpaikkani naapurissa Rööperin rajamailla ja olen tehnyt heistä erinäisiä havaintoja, joihin perustan seuraavan kirjoitukseni. Kun itse olin nuorempi kuin nyt oli minulla, ja lukemattomilla muilla, tapana pukeutua flanellipaitoihin ja rikkinäisiin farkkuihin ja olla muutenkin sen näköinen, että vastaantulijan saattoi olla vaikeaa päätellä olinko pultsari vai narkkari. Se oli silloin trendi ja sen hyvin pitkälti oli synnyttänyt grunge, viimeinen yritys yhteiskulttuurin luomiseksi tässä maailmassa. Nykyään meillä onkin hipsterit, mikä tietenkin on trendikästä j siihen liittyy suuria kuvitelmia omasta erinomaisuudesta ja kaikesta. Ulkonäöllisesti he ovat vähemmän vastenmielisen näköisiä kuin itse olin mainitsemassani nuoruudessa tai vielä tänä päivänäkään, mutta selkeästi erottuvia suuntauksia univormun muodostumiseen heidänkin piirissään on. On se hattu, jonka Justin Timberlake teki suosituksi kymmenisen vuotta sitten ja on silmälasit, jotka eivät ole huomaamattomat, lyhythihainen ruutupaita näin kesällä ja kaikenlaista rumaa ja kierrätettyä puvuista ylijäänyttä materiaalia. Tässä siis miehinen puoli pukeutumiskoodia. Tytöt pukeutuvat vähemmän hassunkurisesti ja yleensäkin vähemmän. Ja siihen tämä lokeroitavuus sitten oikeastaan hipstereiden osalta loppuukin.
Ei ole olemassa mitään ideologiaa, aatetta tai kulttuuria, joka kokoaisi nämä ihmiset saman lipun alle. On vain termi: hipsteri. Joka sekin on aika hirveä keksintö jonkun puupäisen median edustajan ollut ottaa käyttöön. Ensimmäisen kerran hipstereistä nimittäin kai puhuttiin jo 50-luvulla valistuneessa maailmassa ja tuolloista käyttöä kai kuvailisi parhaiten aallon harjalla ratsastaminen, koska se liitettiin uusien asioiden vainuamiseen. Nykypäivän hipstereissä ei ole mitään erityisen omaperäistä. Kierrättäminen on jo jonkin aikaa ollut kova juttu, eikä se ympäristötekona ole muuta kuin hyvä paikka UFF:lle. Satuin nimittäin lauantaina töistä lähtiessäni törmäänään ko. liikkeeseen, joka oli siinä välittömässä läheisyydessä. Kuin tilauksesta. Omista vaatteistani huomattava osa on ollut kirpputoriaarteita siitä lähtien, kun ylipäätään aloin vaatteeni itse hankkimaan. Mutta Roban Uffi oli oikea aarreaitta niille, jotka hipsterivaatteita haluavat ja asiakaskunta sen mukaista. Onhan siinä ympäristössä hengailu toki muutenkin melkoisen trendikästä. Kalliolla on vielä omat kannattajansa, mutta itse olisin valmis kääntämään jo lehteä tämän asian suhteen.
Sekava määrä sekalaisten aatteiden kannattamista liittyy nykyaikaisten hipstereiden toimintaan, mutta pragmaattisuus ei kuulu heidän sanavarastoonsa. Vaikka epäilenkin syvästi, että jo mainitsemani hipsterit eivät välttämättä osaa lukea, joten heidän osaltaan sanavaraston kuuluminen sanavarastoon olisi jo iso juttu. Mutta he siis aamulla täräyttivät isohkon pakettiauton parkkiin puoliksi jalkakäytävälle. Tällöin siitä puolet jäi myös ajoväylälle ja ratikkakiskojen tukkeeksi. Kun nämä tyypit kaikessa rauhassa kanniskelivat kitaralaukkujaan ja muuta tarpeistoa ulos autosta ja ylös kerrokseen, he samalla tukkivat julkisenliikenteen ja yksityisten kävelijöiden ja pyöräilijöiden mahdollisuudet liikkua. Yksityisautoilua en itsekään juuri arvosta, mutta jos ihminen vannoo ympäristöasioiden nimeen, voisi olla suotavaa opetella parkkeeraamaan siten, ettei luontoa kunnioittavakin liikenne esty. Ehkä vain sen vuoksi, että lauma on liian laiskaa ja krapulassa kävelemään soittimiensa kanssa muutaman metrin. Mutta ehkäpä hipster on houkuttelevampi nimi liikkeelle kuin Pappa-betalar-uusavuttomat..
Monille kolumnisteille ja bloggaajille on tullut kyllä uskomattoman suuri tarve löytää hipstereistä jotakin ääliömäistä ja halveksuttavaa. En täysin sulata sellaistakaan toimintaa, koska se on vain halpahintaista kirjoittelua, johon jokainen arvonsa tunteva sukupolvi syyllistyy, voidakseen tuntea itsensä seuraavaa paremmaksi. Mutta kyllä siinä vinha perä on silti, mitä esimerkiksi Jyrki Lehtola kirjoittelee. Jos aatteellisuutta olisi latten litkiminen ja luomuruoan tai Reilun kaupan banaanien ostaminen, olisi hipstereillä siis arvopohjakin. Mutta ensinnäkin Reilun kaupan banaanit ovat täyttä paskaa verrattuna Chiquitan vastaaviin ja luomuruoka. Voi jumalauta! Mitään tolkkua ei kai ole maksaa tuplahintaa tuotteesta, jonka valmistuksessa ei ole käytetty kemikaaleja. Jos vaatimuksena olisi kaiken ruoan tuottaminen luomuna, loppuisi meiltä viljelysmaa alta aikayksikön. Siksi vihaan ruokanatseja ja muita fasisteja, jotka lasken hipsterikastiin kuuluviksi. Se että omasta hyveellisyydestä täytyy tehdä niin iso numero, että se vaatii jumalauta tuotemerkin, se on farisealaista ja paskaa.
Ja vielä, ollakseen aitoa liikehdintää, olisi kai kyseisen ryhmän yksilöiden luotava ja tuotettava jotain uutta. Olen lueskellut Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen teosta U:n aurinko nousi lännestä ja tullut johtopäätökseen, että jokainen merkittävä ryhmä tuottaa itsestään jälkipolville jotain hyvääkin. Undergroundin ja monen muun osalta se on ollut luontevasti kaikenlaista kyldyyriä. Osa jopa hyvää sellaista. Ajatellaanpa sitten hippejä tai undergroundia tai punkkareita, kaikilla on ollut jotain sanottavaa sellaisella foorumilla, että se on jäänyt elämään. On ollut kaikkea kivaa musikaalista juttua ja runoutta, jopa kovien kansien väliin painettua kirjallisuutta. Hipsterit luovimmillaan taitavat olla töissä mainostoimistossa ja lämpimikseen soitella kitaraa jonkinlaisessa kokoonpanossa. Ei hirvittävän suurta mahdollisuutta ole sille, että syntyisi jokin tajunnan räjäyttävä banneri, joka vielä sadan vuoden päästäkin tulisi ihmisille mieleen, kun puhuttaisiin hipstereistä ja 2010-luvusta. Missä on suuri hipsterikirjailija? Kuten jo aiemmin ilmaisin, epäilen syvästi tämän kansanosan lukutaitoa ja minulla on sille vahvat perusteeni. Työskentelen siis kirjoja myyskennellen päivät pitkät hipstereiden pesimäalueen sisäpuolella ja heitä kulkee ohitse päivittäin. Ja paino siis ilmaisulla kulkea ohitse. Vain harvoin eksyy joku hiukan valveutuneempi yksilö kirjaostoksille ja silloinkin kiinnostuksen kohteena on kuvakirja. Ei sarjakuva vaan kirja joka sisältää kuvia, joita hipsteri tarvitsee johonkin proggikseen, kun graafinen suunnittelija teki oharit. Tämä johtaa minut myös epäilemään sitä seikkaa, ettei myöskään kuvataiteiden puolella ole odotettavissa mitään järisyttävää näiden ihmisten tiimoilta.
Ihmisoikeuksiin nämä tyypit kuitenkin suhtautuvat fanaattisesti, vaikkeivät ehkä osaakaan selittää miksi. Minäpä voin valaista asiaa osaltani: Koska se on vitun trendikästä! On oikeamielistä puolustaa romanikerjäläisten asemaa, koska vapaa liikkuvuus. On väärin teettää iPhonet lapsityövoimalla, koska se vain on. On asiallista närkästyä asioista, joista ei ole lainkaan perillä ja jakaa tämä tärkeä mielipide ystäviensä kanssa. Mahdollisesti facessa. Tämän johdosta tähän loppuun melkein täytyy lainata erästä suurta suomalaista ajattelijaa: ”Helvettiäkö te siellä päivittelette, tehkää jotain!” Se kenellä viisaus on selvittäköön lainauksen lähteen ja vain näin on hänellä mahdollisuus nähdä hipsteriyden aito olemus.
Ei ole olemassa mitään ideologiaa, aatetta tai kulttuuria, joka kokoaisi nämä ihmiset saman lipun alle. On vain termi: hipsteri. Joka sekin on aika hirveä keksintö jonkun puupäisen median edustajan ollut ottaa käyttöön. Ensimmäisen kerran hipstereistä nimittäin kai puhuttiin jo 50-luvulla valistuneessa maailmassa ja tuolloista käyttöä kai kuvailisi parhaiten aallon harjalla ratsastaminen, koska se liitettiin uusien asioiden vainuamiseen. Nykypäivän hipstereissä ei ole mitään erityisen omaperäistä. Kierrättäminen on jo jonkin aikaa ollut kova juttu, eikä se ympäristötekona ole muuta kuin hyvä paikka UFF:lle. Satuin nimittäin lauantaina töistä lähtiessäni törmäänään ko. liikkeeseen, joka oli siinä välittömässä läheisyydessä. Kuin tilauksesta. Omista vaatteistani huomattava osa on ollut kirpputoriaarteita siitä lähtien, kun ylipäätään aloin vaatteeni itse hankkimaan. Mutta Roban Uffi oli oikea aarreaitta niille, jotka hipsterivaatteita haluavat ja asiakaskunta sen mukaista. Onhan siinä ympäristössä hengailu toki muutenkin melkoisen trendikästä. Kalliolla on vielä omat kannattajansa, mutta itse olisin valmis kääntämään jo lehteä tämän asian suhteen.
Sekava määrä sekalaisten aatteiden kannattamista liittyy nykyaikaisten hipstereiden toimintaan, mutta pragmaattisuus ei kuulu heidän sanavarastoonsa. Vaikka epäilenkin syvästi, että jo mainitsemani hipsterit eivät välttämättä osaa lukea, joten heidän osaltaan sanavaraston kuuluminen sanavarastoon olisi jo iso juttu. Mutta he siis aamulla täräyttivät isohkon pakettiauton parkkiin puoliksi jalkakäytävälle. Tällöin siitä puolet jäi myös ajoväylälle ja ratikkakiskojen tukkeeksi. Kun nämä tyypit kaikessa rauhassa kanniskelivat kitaralaukkujaan ja muuta tarpeistoa ulos autosta ja ylös kerrokseen, he samalla tukkivat julkisenliikenteen ja yksityisten kävelijöiden ja pyöräilijöiden mahdollisuudet liikkua. Yksityisautoilua en itsekään juuri arvosta, mutta jos ihminen vannoo ympäristöasioiden nimeen, voisi olla suotavaa opetella parkkeeraamaan siten, ettei luontoa kunnioittavakin liikenne esty. Ehkä vain sen vuoksi, että lauma on liian laiskaa ja krapulassa kävelemään soittimiensa kanssa muutaman metrin. Mutta ehkäpä hipster on houkuttelevampi nimi liikkeelle kuin Pappa-betalar-uusavuttomat..
Monille kolumnisteille ja bloggaajille on tullut kyllä uskomattoman suuri tarve löytää hipstereistä jotakin ääliömäistä ja halveksuttavaa. En täysin sulata sellaistakaan toimintaa, koska se on vain halpahintaista kirjoittelua, johon jokainen arvonsa tunteva sukupolvi syyllistyy, voidakseen tuntea itsensä seuraavaa paremmaksi. Mutta kyllä siinä vinha perä on silti, mitä esimerkiksi Jyrki Lehtola kirjoittelee. Jos aatteellisuutta olisi latten litkiminen ja luomuruoan tai Reilun kaupan banaanien ostaminen, olisi hipstereillä siis arvopohjakin. Mutta ensinnäkin Reilun kaupan banaanit ovat täyttä paskaa verrattuna Chiquitan vastaaviin ja luomuruoka. Voi jumalauta! Mitään tolkkua ei kai ole maksaa tuplahintaa tuotteesta, jonka valmistuksessa ei ole käytetty kemikaaleja. Jos vaatimuksena olisi kaiken ruoan tuottaminen luomuna, loppuisi meiltä viljelysmaa alta aikayksikön. Siksi vihaan ruokanatseja ja muita fasisteja, jotka lasken hipsterikastiin kuuluviksi. Se että omasta hyveellisyydestä täytyy tehdä niin iso numero, että se vaatii jumalauta tuotemerkin, se on farisealaista ja paskaa.
Ja vielä, ollakseen aitoa liikehdintää, olisi kai kyseisen ryhmän yksilöiden luotava ja tuotettava jotain uutta. Olen lueskellut Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen teosta U:n aurinko nousi lännestä ja tullut johtopäätökseen, että jokainen merkittävä ryhmä tuottaa itsestään jälkipolville jotain hyvääkin. Undergroundin ja monen muun osalta se on ollut luontevasti kaikenlaista kyldyyriä. Osa jopa hyvää sellaista. Ajatellaanpa sitten hippejä tai undergroundia tai punkkareita, kaikilla on ollut jotain sanottavaa sellaisella foorumilla, että se on jäänyt elämään. On ollut kaikkea kivaa musikaalista juttua ja runoutta, jopa kovien kansien väliin painettua kirjallisuutta. Hipsterit luovimmillaan taitavat olla töissä mainostoimistossa ja lämpimikseen soitella kitaraa jonkinlaisessa kokoonpanossa. Ei hirvittävän suurta mahdollisuutta ole sille, että syntyisi jokin tajunnan räjäyttävä banneri, joka vielä sadan vuoden päästäkin tulisi ihmisille mieleen, kun puhuttaisiin hipstereistä ja 2010-luvusta. Missä on suuri hipsterikirjailija? Kuten jo aiemmin ilmaisin, epäilen syvästi tämän kansanosan lukutaitoa ja minulla on sille vahvat perusteeni. Työskentelen siis kirjoja myyskennellen päivät pitkät hipstereiden pesimäalueen sisäpuolella ja heitä kulkee ohitse päivittäin. Ja paino siis ilmaisulla kulkea ohitse. Vain harvoin eksyy joku hiukan valveutuneempi yksilö kirjaostoksille ja silloinkin kiinnostuksen kohteena on kuvakirja. Ei sarjakuva vaan kirja joka sisältää kuvia, joita hipsteri tarvitsee johonkin proggikseen, kun graafinen suunnittelija teki oharit. Tämä johtaa minut myös epäilemään sitä seikkaa, ettei myöskään kuvataiteiden puolella ole odotettavissa mitään järisyttävää näiden ihmisten tiimoilta.
Ihmisoikeuksiin nämä tyypit kuitenkin suhtautuvat fanaattisesti, vaikkeivät ehkä osaakaan selittää miksi. Minäpä voin valaista asiaa osaltani: Koska se on vitun trendikästä! On oikeamielistä puolustaa romanikerjäläisten asemaa, koska vapaa liikkuvuus. On väärin teettää iPhonet lapsityövoimalla, koska se vain on. On asiallista närkästyä asioista, joista ei ole lainkaan perillä ja jakaa tämä tärkeä mielipide ystäviensä kanssa. Mahdollisesti facessa. Tämän johdosta tähän loppuun melkein täytyy lainata erästä suurta suomalaista ajattelijaa: ”Helvettiäkö te siellä päivittelette, tehkää jotain!” Se kenellä viisaus on selvittäköön lainauksen lähteen ja vain näin on hänellä mahdollisuus nähdä hipsteriyden aito olemus.
torstai 14. kesäkuuta 2012
IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS
Ihmisoikeuksien julistus on hassu homma. Se vaatii uskoa ihmiseen ja se vaatii luottamusta ihmisyyteen. Joka siihen uskoo, luottaa ettei koskaan synny sellaista tilannetta, etteivät valtaapitävät välitä yhtäläisistä oikeuksista. Todellisuus nykyään on niin kaukana vuosikymmenten takaisesta ideaalista.
Syntymän hetkellä kaikilla vielä on sama arvo, mutta hyvin nopeasti toiset tekevät kaikkensa kohottaakseen omaa arvoaan ja kadottavat sen, mikä todella oli ihmisoikeuksien julistuksen alkuperäinen henki. Todellisuus tänään on kamppailua, eikä sitä voi kieltää kukaan, joka idealisminsa menettämisenkin uhalla pitää silmänsä auki. Alun perin totalitaarista yhteiskuntaa ja eriarvoisuutta vastaan tarkoitettu julistus otettiin vakavasti ja otettiin Suomessakin ideaaliksi yhteiskunnan rakentamisessa. Jossain vaiheessa vain unohtui sopivasti muutama artikla, jotka eivät enää tukeneet mielivallasta valtiomuodon tehneiden toimia. Vai huvikseenko tekstin loppuun laitettiin viimeinen eli 30. artikla:
Mitään tässä julistuksessa ei saa tulkita niin, että valtio, ryhmä tai yksityinen henkilö voi sen perusteella katsoa oikeudekseen tehdä sellaista, mikä voisi hävittää tässä määriteltyjä oikeuksia ja vapauksia.
Jos nyt otetaan esimerkiksi sitten vaikka 12. artikla, jossa mm. todetaan heti alkuunsa, että älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään. Sen jälkeen kun syyskuussa 2001 tapahtui mitä tapahtui, tämä kohta julistuksesta joutui hukkaan. Ensin USA:ssa ja hyvin pian kaikkialla muuallakin ja koska olen suomalainen palaan aina lopulta Suomen oloihin. Yksityiselämän alueelle puuttumista pyritään perustelemaan milloin milläkin tervehenkiseksi katsottavalla seikalla, jonka katsotaan olevan riittävän tärkeä oikeuksien kaventamiseksi. Erityisesti nykyisessä hallituksessa sisäministeri, sosiaali- ja terveysministeri sekä peruspalveluministeri ovat katsoneet asialliseksi polkea kaikkea yksilönvapauden alueella olevaa, jotta saisivat itse ajamansa linjauksen läpi olipa se miten mielipuolinen tai mielivaltainen hyvänsä. Mutta heidänkin toimintansa herättää onneksi kysymyksiä, joihin he tosin itse päättäväisesti jättävät vastaamatta. Mutta tässä muutamia, joita itse olen miettinyt kohtuullisen hiljattain:
Onko todellakin kansanterveyden vihollinen numero yksi se, että naapuri polttaa tupakkaa omalla parvekkeellaan?
Vaikka kirkko onkin vain äärettömän vastenmielinen laitos, niin miksi on mahdotonta ajatella, että kaikilla sitä haluavilla olisi mahdollisuus saada avioliitolleen VALTIONKIRKON siunaus?
Miksi ne ihmishenget, jotka pystyttäisiin säästämään alkoholilakia tiukentamalla ovat niin paljon arvokkaampia kuin ne ihmishenget, jotka pystyttäisiin pelastamaan mielenterveyspalveluihin panostamalla?
Eikö ihan varmasti seksuaalirikoksiin toistuvasti syyllistyviä voitaisi rangaista asteikon kovimmilla rangaistuksilla, ellei haluta nähdä kansalaisten oikeustajun murenemista ja omankädenoikeutta? Varsinkin kun kansan parissa liikkuu huhuja siitä, että tämän sortin rikolliset ällistyttävän usein kuuluisivat ereihin etnisiin ryhmiin kuin he itse, saattaisi olla paikallaan kaikenlaisen kaunaisuuden vähentämiseksi, että tästä asiasta ei olisi niin vaikea julkisesti keskustella ja jopa tehdä päätöksiä.
Miksi laillinen aseen hallussapito tekee ihmisestä automaattisesti turvallisuusriskin, mutta luvattomasta aseen hallussapidosta ei juurikaan uikuteta ikään kuin se sinällään ei olisi rikollista?
Syntymän hetkellä kaikilla vielä on sama arvo, mutta hyvin nopeasti toiset tekevät kaikkensa kohottaakseen omaa arvoaan ja kadottavat sen, mikä todella oli ihmisoikeuksien julistuksen alkuperäinen henki. Todellisuus tänään on kamppailua, eikä sitä voi kieltää kukaan, joka idealisminsa menettämisenkin uhalla pitää silmänsä auki. Alun perin totalitaarista yhteiskuntaa ja eriarvoisuutta vastaan tarkoitettu julistus otettiin vakavasti ja otettiin Suomessakin ideaaliksi yhteiskunnan rakentamisessa. Jossain vaiheessa vain unohtui sopivasti muutama artikla, jotka eivät enää tukeneet mielivallasta valtiomuodon tehneiden toimia. Vai huvikseenko tekstin loppuun laitettiin viimeinen eli 30. artikla:
Mitään tässä julistuksessa ei saa tulkita niin, että valtio, ryhmä tai yksityinen henkilö voi sen perusteella katsoa oikeudekseen tehdä sellaista, mikä voisi hävittää tässä määriteltyjä oikeuksia ja vapauksia.
Jos nyt otetaan esimerkiksi sitten vaikka 12. artikla, jossa mm. todetaan heti alkuunsa, että älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään. Sen jälkeen kun syyskuussa 2001 tapahtui mitä tapahtui, tämä kohta julistuksesta joutui hukkaan. Ensin USA:ssa ja hyvin pian kaikkialla muuallakin ja koska olen suomalainen palaan aina lopulta Suomen oloihin. Yksityiselämän alueelle puuttumista pyritään perustelemaan milloin milläkin tervehenkiseksi katsottavalla seikalla, jonka katsotaan olevan riittävän tärkeä oikeuksien kaventamiseksi. Erityisesti nykyisessä hallituksessa sisäministeri, sosiaali- ja terveysministeri sekä peruspalveluministeri ovat katsoneet asialliseksi polkea kaikkea yksilönvapauden alueella olevaa, jotta saisivat itse ajamansa linjauksen läpi olipa se miten mielipuolinen tai mielivaltainen hyvänsä. Mutta heidänkin toimintansa herättää onneksi kysymyksiä, joihin he tosin itse päättäväisesti jättävät vastaamatta. Mutta tässä muutamia, joita itse olen miettinyt kohtuullisen hiljattain:
Onko todellakin kansanterveyden vihollinen numero yksi se, että naapuri polttaa tupakkaa omalla parvekkeellaan?
Vaikka kirkko onkin vain äärettömän vastenmielinen laitos, niin miksi on mahdotonta ajatella, että kaikilla sitä haluavilla olisi mahdollisuus saada avioliitolleen VALTIONKIRKON siunaus?
Miksi ne ihmishenget, jotka pystyttäisiin säästämään alkoholilakia tiukentamalla ovat niin paljon arvokkaampia kuin ne ihmishenget, jotka pystyttäisiin pelastamaan mielenterveyspalveluihin panostamalla?
Eikö ihan varmasti seksuaalirikoksiin toistuvasti syyllistyviä voitaisi rangaista asteikon kovimmilla rangaistuksilla, ellei haluta nähdä kansalaisten oikeustajun murenemista ja omankädenoikeutta? Varsinkin kun kansan parissa liikkuu huhuja siitä, että tämän sortin rikolliset ällistyttävän usein kuuluisivat ereihin etnisiin ryhmiin kuin he itse, saattaisi olla paikallaan kaikenlaisen kaunaisuuden vähentämiseksi, että tästä asiasta ei olisi niin vaikea julkisesti keskustella ja jopa tehdä päätöksiä.
Miksi laillinen aseen hallussapito tekee ihmisestä automaattisesti turvallisuusriskin, mutta luvattomasta aseen hallussapidosta ei juurikaan uikuteta ikään kuin se sinällään ei olisi rikollista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)