perjantai 29. kesäkuuta 2012

Kaupallinen historiattomuus

Katselin aamuna muutamana Voicen Retro nimistä ohjelmaa, koska se tuntui kiinnostavammalta vaihtoehdolta kuin Huomenta Suomi. Odotusarvoisesti kai täten nimetyltä ohjelmalta voisi odottaa musiikkia, joka on puhutellut ihmisiä jo sukupolvia sitten, joten tyrmistyttävää oli nähdä jotain James Bluntin 1973 tai Haloo Helsingin Haloo Helsinki tapaisia biisejä. Puhumattakaan jo ilmestyessään kamalasta OutKastin Hey Yasta. Mutta selittääkö se, että kanava ja sen ohjelma on suunnattu pissis-sukupolvelle, ettei niiden tarvitse saatana tietää mitään maailmasta, joka oli ennen Justin Bieberin syntymää.

Kaupalliselta kannalta maailmaa ei ollut olemassa kovin kauan sitten. Ei ainakaan ole helppoa lähteä omimaan mitään sellaista, mikä on jo antanut oman leimansa jollekin aatteelliselle tai liikehdinnälle, joka ei ole suostunut myymään mitään kertakäyttöistä romua. Kuten suurin osa musiikista nykyaikana. Musiikki itsessään on kertakäyttöistä ja se on helposti siirrettävissä toimintaan, jonka tarkoitusperät ovat puhtaasti kaupalliset ja tähtäävät kulutuksen maksimointiin heikkolaatuisen tavaran tuottamisella. Ja hyvin valitettavalla tavalla tämä koskee muitakin taidemuotoja ja niiden levityskanavia.

Jos esimerkiksi mietitään jotain Suomalaista Kirjakauppaa, ei sen toiminnalla ole enää suurtakaan yhteyttä kirjallisuuden tai ainakaan klassikkokirjallisuuden kanssa. Vierailin tässä hiljattain Kampin Suomalaisessa ja sain erinäisiä itselleni uusia sairauden oireita, kun huomasin, että Filosofia nimikkeen alla myytiin kaikkea Puun alle kusemisesta ennustamisesta, Ben Furmanin paskakirjoihin ja vain satunnaisesti sellaisia kirjoja, jotka jossain oikeassa yhteydessä voitaisiin hyväksyä filosofian alaan viittaaviksi. Ja heidän valikoimansa noin muutenkin on uskomattoman köyhä. Siis hävettävä suorastaan, jos olisin palkollisena heillä. Pikemminkin koko myymälästä tuli mieleen joku kirjojen R-Kioski, jossa myydään sitä kirjaa, mikä viikon myyvin kirja on ja lisäksi muistitikkua ja paperitavaraa niin kuin perustiimareissa tapana on.

Ilmiön voi havaita toki musiikin ja elokuvien myynnissäkin Anttilan Top Tenissä, mutta ei sentään yhtä luokattoman heikkona valikoimana. Top Ten sentään myy alennuserissä hyvin laajalti elokuvia ja levyjä, jotka eivät ole enää ihan tätä päivää. Mutta on tosiasia, ettei määräävässä markkina-asemassa olevia kiinnosta tippaakaan se, mitä marginaalissa tapahtuu. Ja tämä näkyy jatkuvasti kapenevina valinnan mahdollisuuksina. Jossain Helsingin ulkopuolella ei juurikaan ole pieniä liikkeitä, jotka mielellään myyvät kaikkea muuta kuin popkulttuurin tiimariroskaa. Jos kirjoja, musiikkia tai elokuvia tahtoo ostaa omista kiinnostuksenkohteistaan, on melkeinpä varminta kääntyä antikvariaattien puoleen. Sammakon kirjakauppaa kun ei ole saatu aivan joka niemeen ja notkelmaan, vaikka pitäisi. Pitäisi melkeinpä jonkin kulttuuria edistävän asetuksen nojalla. Sen lisäksi että antikvariaateissa historia kohtaa aidon valikoiman ja valinnan mahdollisuuden, on niissä myös asiansa tuntevaa palvelua. Ja nykyistenkin kuntien alueella tämän kaltaisen palvelun tarjoajia riittää huomattavan paljon. Pienen yrittäjän elinehto on oman kenttänsä tuntemus, eikä yksinkertaisella tietämättömyydellä ja ammattitaidon puutteella kovin suuria esityksiä anna Suomalainenkaan. Anttilan laaja valikoima vielä toistaiseksi pitää heidät omassa henkilökohtaisessa Top Tenissäni. Vaikka täytyykin myöntää, että sorrun ostamaan elokuvia netissä, niin kyllä etsimisen ja löytämisen riemu vielä useita satoja vuosia saa minut astumaan Top Tenin ovesta sisään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti