Nykyihmisen käsityskykyä kavennetaan tehokkaasti mm. medikalisaatiolla, jolla pyritään vaikuttamaan yleisimpiin poikkeamiin normaalista. Lisäksi erityisesti Suomessa laaditaan lakeja, joilla pyritään ohjaamaan kokonainen kansa käyttäytymään kuin kaikilla olisi sama vika, joka johtaa ennenaikaiseen ja luultavasti väkivaltaiseen kuolemaan. Kaikki pyritään pehmentämään niin perkeleen tarkasti, ettei yksikään aikuinen ihminen löytäisi terävää kulmaa, johon päätään hakata. Ja tämän seurauksena kaikkien toivottaisiin voivan hyvin ja maksavan verojensa lisäksi myös muiden euroalueen maiden velaksi ostamat tankit. Mutta ettei tässä nyt mentäisi tylsistä tylsimpään sontaan eli politiikkaan, niin aivan samaa vetelähenkistä pehmoilua ihmisille tuputetaan kulttuurin sarallakin. Ja tästä esimerkiksi nostan viikko sitten katselemani Kolme muskettisoturia 3D:n.
Kyllä oikeasti sieppasi muutamat pikkupoikkeamat alkuperäisestä tarinasta, enkä nyt tarkoita visuaalisen tenhon vuoksi mukaan otettuja Nostradamuksen tai Da Vincin suunnittelemia lentäviä aluksia. Nehän nyt pelkästään toivat hiukkasen sitä 3D-hommelia elokuvaan, jossa odoteinkin tapahtuvan paljon ja kaikenlaista. Se mikä jäi mieleen oli tarinan traagisten piirteiden katoaminen. Ei kukaan oikeasti kuollutkaan paitsi tyhjänpäiväiset sivuhahmot. Constance ei kokenut traagista loppua Rocheford ja Mylady molemmat jäivät päivittelemään jatko-osan mahdollisuutta. SIIS MITÄ VITTUA!!! Eikö enää elokuvissa voida jättää sankarin tai päähenkilön kohtaloon tragedian tuntua? Eikö esimerkiksi Athoksen koko hahmon viehätys ole hänen synkkyydessään? Missä vaiheessa tuli tendenssiksi muuttaa alkuperäistä tarinaa siten, että happy ending maksaa elokuvalipun hinnan eikä sen mitä kalliolainen hierontapaikka siitä veloittaa??
On turhaa teeskennellä, etteikö Hollywood määrittäisi länsimaisen ihmisen elokuvankatselua ja muuta viihdyttämistoimittelua vähintäänkin 90%:sesti, jolloin myös tajuntaan tunkeutuva materiaali on värittynyt sen mukaisesti. On vaikea ajatella, ettei aikuinen ihminen kykenisi käsittelemään tarinassa teeskenneltyä kuolemaa, koska A) on aikuinen ja B)useimmissa tapauksissa kykenee tekemään eron faktan ja fiktion välillä. Ja kun elokuvissa, telkkuohjelmissa, tietokonepeleissä ja varmaan jumalauta Legoissakin on asetetut ikärajat, niin mikä estää esittämästä aikuiselle ihmiselle kuolemaa valkokankaalla sellaisena kuin Alexandre Dumas on sen joitain vuosia aiemmin kirjannut mielikuvituksestaan esiin. Siinä vaiheessa kun taide tai "taide" kieltäytyy kokonaan esittämästä elämän vähemmän mukavia puolia voi kai hyvällä syyllä epäillä, ettei se enää heijastele todellista elämää millään tavalla. Eri asia aiheuttaako tämä missään yhtään mitään, mutta ainakaan se ei aiheuta ns. katharsista. Tai aiheuttaa käänteisessä mielessä kyllä. Oma elämänhaluni palautuminen purkautui aggressiona sitä kohtaan, että tyhjänpäiväisyyksistä jaksetaan oikeasti tehdä formaattia, formulaa tai jonkin sortin yleistä tapaa.
Enkä nyt tarkoita, että yhdenkään 3D-elokuvan, joiden pointti on visuaalisuus, tulisi pyrkiä samalla Oscarin arvoiseksi aidosti arvokkaaksi teokseksi. Pysyköön lestissään vaan, mutta herran tähden se uskomaton avuttomuus esittää edes teoriassa, että protagonistin GF delais ja jättäisi tämän sydämeen, mieleen ja ties mihin jonkinlaisen kaipauksen. Tai mikä tässä ehkä on haluttukin kadottaa: kaikesta siitä kumpuavan vihan tunteen joka johtaa syyllisen rankaisemiseen ts. kostoon. Sitä ei ole haluttu tuoda esiin ollenkaan, että ihminen saattaisi kokea negatiivisia tunteita, joista vapautumiseen käytettäisiin pahan hahmon poistamista päiväjärjestyksestä kokonaan. Vielä 70-luvulla Milady oli julma ja narsistinen hahmo, joka lopulta menetti päänsä, koska mitään muuta keinoa hänen pysäyttämisekseen ei löytynyt. Ja tämä oli tyydyttävä ratkaisu sen elokuvan maailmassa. Uusimman muskettisoturielokuvan maailmassa tyydyttävä ratkaisu näyttäisi johtavan jatko-osaan, jossa käytännössä kaikki samat jatkaa. Vähän kuin seuraisi jonkin yhdistyksen vuosikertomuksia, joissa hallitus vuodesta toiseen pysyy samana, kunnes luonnollinen kuolema korjaa jonkun taivaalliseen yhdistysrekisteriin. Ja kuinka paljon eufemismeja pitääkään keksiä, että niinkin arkisesta asiasta kuin kuolemasta voidaan puhua.. Tahdon vielä huomauttaa, että nykyaikainen luonnollisen kuoleman käsite on ennen muuta perseestä ja vaatisi ankaraa korjailua. Ei ole mitään luonnollista kuolemassa, jota on edeltänyt esimerkiksi viikon koneellisesti ylläpidetty elämä. Ei mitään. Luonnollinen kuolema voisi suomen oloissa olla vaikkapa karhuperheen syömäksi tuleminen. Yksille luontokappaleille ravintoa ja luontokappaleelle, joka ei enää tiedosta asemaansa luonnossa, ihan oikeudenmukainen loppu. Ei se nyt voi niin suuri järkytys olla, että eläimiä tässä kaikki ollaan kun oikein karvoihin katsotaan.
voin vakuuttaa sinulle että nykyaikana aikuinen ihminen (ei siis lain edessä juuri ja juuri aikuinen 18-vuotias, joka todellisuudessa on nykypäivänä aivan lapsi) vaan aikuinen 60-vuotias oman asuntonsa maksanut ja omat lapsensa kasvattanut ihminen ei kykene käsittelemään kuolemaa millään tasolla. ei omaansa eikä omaisensa. jo pelkän sanan sanomistakin tulisi välttää ja käyttää "hienotunteisesti" kiertoilmauksia kuten nukkui pois tai lähti keskuudestamme. kuolema on kielletty! älä siis koskaan kuole!
VastaaPoistajos taas aikuinen järkevä ei vielä taloaan maksanut ja lapsiaan kasvattanut ihminen pohtii vakavasti miten toivoisi toimittavan siinä tapauksessa että sairastuu parantumattomasti tai joutuu onnettomuuden tai sairauden vuoksi sellaiseen tilanteeseen jossa ei voi tehdä tahtoaan tiettäväksi ja kuolema tuntuu kaikkein parhaalta vaihtoehdolta, saa lähipiiri tästäkin kauhun väristyksiä. "olet vielä niin nuori" "et saa puhua kuolemasta" "oletko aivan varma ettet halua tehohoitoa?" kyllä kyllä ja kyllä. minä saan puhua kuolemasta ihan oikeastakin sellaisesta enkä vain siitä kuolemasta jota meille myydään viihteenä erilaisten poliisisarjojen ja splätter-elokuvien muodossa. viihteessa kuolema ei kai herätä tunteita tai se voidaan jopa nähdä oikeutettuna (paha saa aina palkkansa) tai arkipäiväisenä tai jopa koomisena. mutta entä kun kuolemasta pitäisi oikeasti keskustella. jos muistamme mikä suuri haloo nousi kun ylelle suunniteltiin joku vuosi sitten ohjelmaa jossa kuolemansairaat ihmiset saisivat itse kertoa tuntemuksistaan kameralle? keltaisen lehdistön otsikot kirkuivat kuinka "yle suunnittelee kohusarjaa kuolemasta" ja lehtijutut antoivat ymmärtää kuinka kamera tallentaisi jokaisen kuolevan viimeisen hengenvedon kaikessa dramaattisuudessaan. näinhän ei ollut edes ylen suunnitelmissa ja toivon että sarja vielä toteutuisi, mutta mehevällä uutisoinnilla saatiin kyllä kansanjoukot vauhkoontumaan. jos taas mietitään leikki kuolemaa esim. elokuvassa niin kuka voi sanoa ettei hyvään elokuvaan kuuluisi tragedia. itse muistan ainakin kaikkein upeimmat elokuvat draamana joka on sekä toiveikasta että traagista. kun kiintyy tarinen henkilöön ja toivoo että henelle kaikki kävisi hyvin ja onnellisesti, ja odottaa sitä onnellista loppua, mutta samalla tietää että tämä ei voi päättyä kuin yhdellä tavalla, surullisesti. ne ovat yleensä olleet ne kaikkein koskettavimmat ja parhaat hetket elokuvassa. odotus, toivo ja lopulta suru. elokuvakuolema voi antaa meille ihmisille mahdollisuuden tuntea sellaista surua joka muutoin padottaisiin sielun porttien taakse ja josta rakennettaisiin kovempaa muuria elämän uusia pettymyksiä vastaan. elokuvakuolema voi avata joskus jopa kyynelvirrat joissa itketään ulos kaikki pettymyksen ja koettelemukset mitä sisälle on kasautunut ja jonka jälkeen silmät on punaiset ja olo hengästynyt mutta raukea kuin hyvän rakastelun jälkeen.