Muistan sen kuin eilisen päivän, vaikka aikaa on kulunut arviolta 12 vuotta. Se ei tunnu täsmäävän aivan tarkkaan, koska muistelen olleeni silloin 21. Jokin yhtälössä mättää, mutta se ei ole nyt tässä se mitä muistellaan. Muistan siis sen, kun uskovainen vaimoni vei minut Turussa asuessamme katsomaan Helluntai seurakunnan näytelmää. Näytelmän nimen olen autuaasti unohtanut, mutta en unohda sitä puuduttavaa toiston määrää, jolla kohtuullisen yksinkertaista sanomaa yritettiin takoa ihmisten mieliin. Peruslause kuului: Uskokaa ja te pelastutte. Mutta sen esiintuomiseksi käytettiin ainakin kymmenen näytöstä, joissa toistettiin pahoinvointia aiheuttavalla tavalla samaa kaavaa. Alkuasetelmassa oli joka kerran uskova ja ei-uskova. He kohkaavat ja kohtaavat kuolemansa ja kuoleman jälkeen tietenkin Jeesus vei omansa ja Perkele omansa.
Herra jeesus jos voisin sanoa, että olisin kokenut joskus mitään vastaavaa. Eikä tilannetta muuta miksikään edes se, että ennen esitystä olin nappaillut n. 200 milligrammaa kodeiinia per oraalisesti (mikä käsitykseni mukaan on ainoa turvallinen tapa ottaa ko. lääkeainetta). Toinen asia jonka muistan elävästi on ensimmäinen kerta elämässäni, kun tietoisesti otin kodeiinia. Kokemuksena se euforia ja pienet/keskisuuret tajunnantilan muutokset, mitä siitä seurasi, ovat itselleni lähin vastine uskonnolliselle kokemukselle. Ei jokin jankkaava näytelmä, joka esitettiin juuri minun sieluni pelastamiseksi.
Siltähän se hiukan nimittäin tuntui, että katselin vain jotain omissa aisteissani juuri sillä hetkellä tapahtuvaa, koska siihen kokemukseen olin jo tottunut opiaattien kanssa. Mutta se tilanne, syvästi uskonnollinen näytelmä hihhuliseurakunnan tiloissa, hihhuliuskovaisten toisille hihhuliuskovaisille esittämänä, oli silkkaa todellisuutta. Se oli faktaa, jota en kyennyt pakenemaan oman mieleni sopukoihin ja koko ajan tajusin sen mielettömyyden, mikä sisältyi siihen seikkaan, että uskovainen paasaa samalla tavoin ajatteleville yhtä ainoaa pelastukseen johtavaa tietä. Sillä olinhan minä varmastikin vähemmistössä paikallaolijoiden vakaumuksen suhteen. Silloin jyrkästi ateisti, mitä tilannetta nykyisin olen lieventänyt jonkinlaiseen buddhalaisuuden ja taolaisuuden länsimaiseen versioon, joka huomioi sen seikan, että todellisia uskontoja on syntynyt jokaisen alkuperäiskansan keskuudessa ja niissä jokaisessa on oma vinha peränsä. Mutta en missään vaiheessa olisi voinut ryhtyä sellaiseksi jumalan hulluksi kuin ne ihmiset. En vaikka olisin kokenut uskonnollisen heräämiseni siinä paikassa uskovaisen vaimon vieressä, eturivissä seuraamassa kammottavasti kirjoitettua, ohjattua ja näyteltyä esitystä lavalla. Paljon kiinnostavampi esitys oli se koko tilanne itsessään, sillä pakkohan jonkun muunkin kuin minun oli huomata, että tämä suurta sanomaa levittävä näytelmä oli lähinnä tahattomasti koominen ja sen esittäminen seurakuntalaisille farssia. En nimittäin hetkeäkään usko, että olin kodeiinin avulla avannut tajuntani sellaiselle tietoisuuden tasolle, jolla kykenin vastaanottamaan ironian pilkahdukset kuin tähdet lavantakaiselta samettiverholta.
Se hetkellinen pahoinvointi, jonka koin ties monennessako näytöksessä, jossa sillä kertaa uskovat ja ei-uskovat joutuvat lento-onnettomuuteen ja tehostekeinona käytettiin strobovaloa. Ja taas koko tilanne päättyi uskovien hyväksi 6-0. Vaikka minun pelastukseni olikin tullut jo Cokiseen sekoitettuna ja silti kitkeränä, sillä kuka on väittänyt milloinkaan, että vapahtajan veri taikka ruumis maistuisi hyvältä ja sitä siksi, juuri maun vuoksi himoittaisiin. Sillä se joka häneen uskoo ei kuole milloinkaan ja minä uskon edelleen suunnilleen samoihin asoihin kuin tuolloin. Ja merkittävin näistä seikoista on se, ettei edes hyvä tarkoitus voi pyhittää paskoja luovuuden osoituksia. Tarkoitushakuinen kirjoittaminen on jokseenkin samanlaista tehtiinpä se minkä idean nimissä hyvänsä. Ja jos tekijöillä ei ole edes minkään valtakunnan (heh heh..) lahjoja, voi lopputulos olla vain täyttä tuubaa.
Muutamat kaikkein suurimmin arvostamistani muusikoista ovat olleet taipuvaisia erilaisten päihteiden käyttöön ja heidän luomisvoimansa on ollut kiistämätön ja he ovat joko juuri siksi tai siitä huolimatta loihtineet eetteristä esiin jotain sellaista, mikä ylittää tavanomaisen. Sitä vastoin yksikään näkemäni gospelbändi (ja niitä on lukemattomia kiitos sen exäksi päätyneen vaimon) ei ansaitse minkäänlaista mainintaa edes keskinkertaisena. Uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta tai juuri siitä johtuen. Minkäänlaista omaperäisyyttä en voi sanoa jälkimmäisissä havainneeni, mutta ehkä Jumalan kosketus onkin juuri sitä, että jokainen menettää maallisen näkemyksensä hänessä. Mutta silti kädet, jotka on tuomittu kulkemaan kadotukseen kykenevät loihtimaan säveliä ja sanoja ja kuvia, jotka ovat paljon ylimaallisempia kuin yksikään raamatun kertomus.
Minun omat näkyni, minun selvänäköisyyteni. En minä niitä omistaisi huumeille, joihin kodeiinikin melko perustellusti luokitellaan. Ainoastaan jonkin avautuminen ensimmäisen kerran voi olla sidoksissa johonkin itseni ulkopuoliseen seikkaan, mitä sen jälkeen seuraa, voidaan (ja mielellään näin lääketieteellisin perustein tehdäänkin) katsoa narkomaniaksi tai hölmöydeksi. Minun mieleni kuitenkin oli vapaa kulkemaan, minne halusi ja niin olin minäkin. Eikä minun koskaan tarvinnut valita saati valittaa riippuvuudesta opiaatteihin. Omalla kohdallani melko merkittävään asemaan nousi alkoholi, mutta sen vaikutuksista voisin kertoa aivan toisenlaista tarinaa..
Mutta palatakseni vielä itse asiaan, en katso yhdenkään modernin, uskonnon varjolla tehdyn teoksen nousseen millään lailla merkittäväksi, jos se on tehty sanan levittämiseksi. Kiistatontahan on, että niin kauan kuin ihmisten parissa on esiintynyt uskontoja, on esimerkiksi pyhiä paikkoja rakennettu kauniimmiksi kuin mitään muuta. Mutta meidän kulttuurimme aikakaudella, kun kristittyjen on tarvinnut perustella muille ja joskus jopa itselleen omaa vakaumustaan, on jälki tavan takaa ollut juuri sitä, mitä tuolloin Turussa todistin. Ja omasta mielestäni olen vielä erityisen avarakatseinen ihminen ja mielelläni tulkitsen lastenkin tuottamia teoksia merkityksellisiksi. Mutta lastenkin tekemisissä on monesti enemmän substanssia kuin: "Uskokaa ja te pelastutte." Ja nyt pelattiin vielä alhaisilla panoksilla, sillä en usko, että kyseisellä näytelmällä tavoiteltiin mainittavaa taloudellista hyötyä. Mutta yhtä kiistämätöntä kuin se että uskonnon varjolla pyritään tekemään taidetta (tai jotain siihen suuntaan) on se, että uskonnon varjolla pyritään tekemään myös rahaa. Eli nyt olen taipuvainen uskomaan, että kaikki ulkoisille vaikuttimille altis taiteen tekeminen on lähtökohtaisesti heikompaa kuin sellainen, joka tapahtuu ikään kuin itsekseen. Jos minun luovuuteni valjastetaan palvelemaan jotain tarkoitusta, en voi enää väittää olevani vapaa tuottamaan ja luomaan. Minun asemani luojana ei ole enää minun.
En halua himmentää kenenkään kokemusta uskonnollisesta heräämisestään, älköön siis kukaan yrittäkö kertoa minulle, mikä minun kokemusmaailmassani on merkityksellistä. Minun kokemukseni on itselleni pyhä, enkä pysty sitä kenenkään kanssa jakamaan sillä tavoin, että se koskaan voisi olla samalla tavoin merkityksellinen jollekin toiselle. Myöskään en ole valmis tuomitsemaan kadotukseen niitä, jotka eivät pysty näkyäni jakamaan. Mutta kyllä kaikkein alhaisimpaan helvettiin joutavat ne paskiaiset, jotka tahraavat minkä tahansa pyhän asian muuttaessaan sitä rahaksi. Tämä tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti