sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Mitä meistä muistetaan, kun me ollaan gone?

Historia on kirjannut useilta vuosikymmeniltä asioita, joiden edistämiseen aikalaiset ovat pyrkineet. Erityisesti nuoret ja fiksut ovat olleet luomassa ajankuvaa, joka historiallisena faktana nykyaikaisen ihmisen täytyy ymmärtää. En ole itse enää erityisen nuori ja vihaisimmista vuosistanikin on jäljellä vain maksalle aiheutetut vauriot, mutta väistämättä miellän itseni osaksi nykyaikaa ja siinä elävää Meidän sukupolvea. Sukupolvea joka tuntuu eksyneen oman erinomaisuutensa aiheuttamaan sekaannukseen pahemmin kuin yksikään aiempi.
Sotien aikaan oli sotakiiruut, sotien jälkeinen 50-luku mielellään nähdään jälleenrakentamisen aikana ja jossain mielessä itse idealisoin tuon ajan henkeä. Olen ymmärtänyt, että silloin lähimmäisestä välitettiin eikä kaikkien arkirealismi ollut niin keskittynyt pyrkimiseen ja eduista taistelemiseen. Näin välimatkan päästä voin nähdä molemmissa aikakausissa muitakin arvokkaita ominaisuuksia ja paljon sellaista mikä ei milloinkaan tule toistumaan. Sotaa en voi milloinkaan tutkimalla ymmärtää. Se kokemus on yksin niiden omaisuutta, jotka elivät sen ajan, mutta sen seuraamukset ulottuvat vielä vuosikymmenien päähän vihollisuuksien lopettamisen jälkeenkin. Pahimmat traumat jäivät tietenkin veteraanien kannettavaksi ja luultavasti monen heidän jälkeläisensä elämä olisi ollut toisenlainen ilman tuota traumaa. Mutta se myös yhdisti ihmiset tavalla, joka nykyaikana olisi tarpeellinen. Hajaantuminen keskenään vihamielisiin ryhmittymiin on nykyajan ominaisuus ja tätä ylläpitämässä on yhteiskunnallinen järjestelmä joka kannattaa vastakkainasetteluita ja houkuttelee kaikkein alhaisimpia vaistoja esiin. Ja nämä matalamieliset saavat toimia altruismin nimen alla kuin suuretkin hyväntekijät.

Toki vastakkain asettelu on tärkeää. Se on elinehto, näin draamaa rakastavan näkökulmasta. Mutta se mitä poliittisena pelinä vaikkapa pelataan, on vain itseään ruokkivaa ja naurettavaa piipertämistä, josta ei synny mitään pientä saatikka suurta. Siksi olen miettinyt, mistä 2010-luvulla eläneet tullaan muistamaan paitsi rappeutuneesta yksimielisyydestä, jolla isommat vääryydet vaietaan maton alle. Nykyaika (ja jo moni aika ennen tätä) tarvitsee aitoa herättelijää, joka vetelee korville yhtälailla Päivi Räsästä kuin Jani Toivolaa ja haistattaa vittua sekä Timo Soinille että Jyrki Kataiselle (ja vähän saatanan suurelle joukolle muita lapasia). Itse asiassa kenenkään mainituista toiminnasta ei ole ollut suurempaa etua kenellekään muulle kuin sananvapautta mielellään kaventamaan käyvälle ja holhousyhteiskuntaa ajaville tasa-arvoitkijöille. Ja niitä piruja riittää. Tässä yhteydessä nyt ei tarvitse teuvohakkaraisia alkaa edes nimeämään, sillä ne tuntee jokainen. Ja olisi tietysti kauhean ihanaa, jos nyt voisin tähän jotenkin korrektisti formuloida jonkinlaisen yleisen lauselman siitä, että ketkä kaikki ovat vittupäitä, mutta kun ei huvita tippaakaan. Ei huvita niin vitun vertaa, koska niin monessa asiassa ollaan menty kadoksiin sen jälkeen, kun alettiin suhtautumaan asioihin ja siitä suhtautumisesta yritti joku tehdä yleisen lain.

Esimerkiksi se ei sovi päähän, että vielä vuonna 2011 ihmisen pitäisi jollain tavalla suhtautua vaikkapa homoseksuaalisuuteen. Ja se jos mikä on ainakin lainsäätämiseen rakastuneiden pilkunnussijoiden aikaansaannosta. Jumalauta kun on vaikeaa tajuta, että ihmisen seksuaaliset mieltymykset eivät siitä miksikään muutu, vaikka niistä kuinka oltaisiin mieltä ja vaikka kenen toimesta. Kaikkein järkyttävintä on, että joku ihan pokerilla puhuu suvaitsevaisuudesta, kun ei itse ole polttamassa roviolla kaikkia, jotka eivät varsinaisesti mahdu hankalasti määriteltävän "normaalin" kapeaan piiriin.

Tämän Meidän sukupolven mieleenpainuvin piirre taitaa olla siis tämä normaalin ylösnousemus. Ihan alettiin joukolla miettiä, että mitkä kaikki asiat täytyisi suvaita ja tulkita normaaleiksi, ettei vaikutettaisi kaikki jotenkin takapajuisilta, eikä kenellekään tullut vissiin mieleen, että joku raja tulee vastaan sietokyvyssä silloin, kun aletaan normaalin koskemattomuutta suojella keksimällä ihmetermejä kuten vihapuhe ja muuta paskaa. Sen vielä tavallinenkin tajuaa, että kuka tahansa loukkaantuu häneen kohdistuvasta kommentoinnista, jossa vilahtelee etnisiä tai lääketieteellisiä termejä. Yhtäkaikki ne saattavat pitää paikkansa, mutta mitä merkitystä sillä on. Mutta omaan maailmankuvaani ei enää mahdu, että keksitään listoja sanoista joiden käyttäminen on kiellettyä. Se ei taida purra siihen vikaan, että jonkun ajatusmaailmassa asiat ovat perseellään ja huolella. Tähän on siis tultu ja siitä huolimatta 2010-luvun saavutukset millään saralla eivät ole historiallisesti tai muutenkaan merkittävät.

Ollaan pysähdytty hetkeen, jolloin on kiva kinastella turhanpäiväisyyksiä ja loukkaantua siitä. Jokainen tahollaan voi nimetä viisi todella pahaa asiaa tai ihmistä ja viisi hyvää. Ja tämän tehtyään voi miettiä, millä tavoin on edistänyt hyvän voittamista pahuuteen nähden. Aktiivisella loukkaantumisella ei paha katoa, eikä hyvä voita. Jos voitaisiin hyväksyä se seikka, että molemmat puolet tästä leikistä ovat olemassa siitä huolimatta, miten kukin niihin suhtautuu tai miten korkealle niitä arvottaa. Pahan katoaminen tästä maailmasta on mahdoton ajatus, mutta pahaksi kokemiaan asioita vastaan voi taistella. Ja tämä tapahtuu kunkin ihmisen omassa maailmassa, eikä se ylitä millään tavalla tämän ihmisen omia mahdollisuuksia. Jokainen siis omalla toiminnallaan pystyy vastustamaan pahaa, mutta niin kauan kuin joku toinen kertoo, mikä on pahaa ja mikä hyvää, ei mitään ajatusprosessia tai arvottamista tapahdu. Eikä näin ollen myöskään mitään kehitystä tai sielujen evoluutiota.

3 kommenttia:

  1. onko tämä nyt tulkittava niin ettei pertti suvaitse suvaitsevaisia? siis oikeesti. suvaitsevaisuus on nykyään pyhä lehmä tai yhdestoista käsky jota vastaan ei saa rikkoa joutumatta julkisesti häpeämään jalkapuuhun tai vähintäänkin selvittelemään kantojansa kiihkeään väittelyyn jossa joku suvaitsevainen yrittää kääntää päätäsi lähen fundamentalistikristityn kiihkolla. eikö jokaisella ole oikeus johonkin mielipiteeseen joka on erilainen kuin jollakulla muulla? joskus jopa erilainen kuin ns valtaväestöllä? kuitenkin omalle mielipiteelleen olisi hyvä olla parempi perustelu kuin että "ne sanoi mulle niin" voi olla tunne, voi olla omat kokemukset mitkä tahansa kunhan perustelu on lähtöisin omasta itsestä ja omasta elämästä eikä vain siitä että joku auktoriteetti on sanonut että "asia on näin aläkä ajattele sitä itse"

    VastaaPoista
  2. Arvoisa Anonyymi,
    Pertti ei todellakaan suvaitse suvaitsemista sanaan sisältyvän vastenmielisen itsensä korottamisen vuoksi. Joka kerran kun joku kertoo suvaitsevansa jotakin, tämä samalla ilmaisee omasta mielestään olevansa parempi kuin suvaitsemansa, jonka olemassaolon hän sallii vain rajattomassa hyvyydessään tapahtua omassa universumissaan. Vasta kun kaikki suvaitsevaisuus on maailmasta kitketty, voidaan alkaa saavuttaa jonkinlainen tasa-arvoisuus kaikkien luotujen välillä.

    VastaaPoista